JOEL HAAHTELAN uusin pienoisromaani on hurmannut faneja ja houkutellut uusia. Sen verran olen hänen tuotantoaan lukenut, että en varsinaisesti samaistu kumpaakaan kategoriaan.

Silloin tällöin palaan tarkistamaan, onko tekijällä taito tallella ja tyyli entisensä. Suppea muoto on useimmiten maistunut kuin keidas, levollinen seisakki arkisten touhotusten keskellä.

Tämä Sielunpiirtäjän ilta viehättää, kovasti. Varsinkin sen ensimmäinen osa on kuin pieni aforistinen rukouskirja taiteen magiikasta maallisen ja taivaallisen saumakohdassa.

Jumalasta en tiedä, enkä niin välitäkään. Mutta sakraalinen kokemus on sielun ravintoa, jota janoaa uskontojärjestelmistä riippumatta tai niiden sokkeloissa ilman kompassia suunnistaen.

TEKEE MIELI vahvistaa Haahtelan tavoin taiteilijamyyttiä, kun 15-vuotias lahjakkuus ponnistaa melkein mykkänä köyhistä, oppimattomista oloista. Mestari sen tunnistaa ja muut saavat kohta nähdä, värien sävyissä ja siveltimen jäljessä:

”Mukana on myös aavistus selittämätöntä, jotain mitä ei voi opettaa. Se on ollut hänessä aina, jo ennen hänen syntymäänsä.”

Näiden säkeiden ja säikeiden rinnalla romaanin juonikuvio tuntuu toissijaiselta. Hollannin 1600-luvullakin näkyy eläneen juoppoja isiä, jotka yrittivät hakkaamalla kitkeä herkkyyttä pois pojistaan. Vaimot saivat myös osansa.

Mutta suurin kaikista… Niin sen me tiedämme, ja siihen palataan aina uudelleen, eritoten kirjan viimeisillä sivuilla.

TAITEILLA ON monia alttareita, mutta musiikki taitaa tarjota välittömimmän yhteyden elämää suurempien tunneskaalojen tavoittamattomiin ulottuvuuksiin. Voi olla, että Haahtelan viimeistä työtään viimeistelevän mestarin seuraksi olisi parhaiten sopinut Arvo Pärt.

Mutta minä luin Sielunpiirtäjän iltaa myöhään yöhön kuulokkeissa näytekappaleet saksofonisti Charles Lloydin lokakuussa julkaistavalta levyltä Figure in Blue. Sillä soittavat 87-vuotiaan (!) maestron rinnalla pianisti Jason Moran ja kitaristi Marvin Sewell.

Muistelin Tampereen jazzeja 2016 ja Lloydin kvartettia, jonka ritualistisesta intensiteetistä oli vaikea siirtyä seuraavaan esiintyjään. Poistuin salista haukkomaan henkeä baaritilan puolelle, jossa Digeliuksen Emu Lehtinen oli levylaarien takana yhtä lailla Lloydin lumoissa.

Emua ei enää ole eikä entistä Digeliusta. Kaipa meitä kaikkia odottaa nurkan takana enkelten pasuunoiden mahtava passio tai vain suuri hiljaisuus. ”Tähdet jatkavat kiertämistä valtaistuimen ympärillä, mutta ihminen katoaa.”