NEKIN, JOTKA eivät ole Virginia Woolfin kirjoja koskaan avanneet, tietävät, mitä merkitsee unelma tai vaatimus ”omasta huoneesta”. Naisen vapaasta tilasta toteuttaa itseään ja tavoitella potentiaalinsa rajoja, elää omilla ehdoillaan elämänsä täytenä.
Tai jotain sinnepäin. Näin miehenä on tällä rajapinnalla syytä olla varovainen. Muistan, kuinka aikanaan sain yliopistolla kyytiä, kun viittasin opiskelleeni naisten sielunelämää lukemalla rouva Bovarya, Anna Kareninaa ja Lady Chatterleyta. Miesten mielikuvitusta.
Konkreettisemmin ajatus ”omasta huoneesta” tuntui keskellä lapsiperheen ruuhkavuosia yhtä utooppiselta sekä miehelle että naiselle. Kuulin useamman tuttavapariskunnan siirtyneen nukkumaan olohuoneen vuodesohvalle, jotta lapsille riittäisi tilaa.
AJATUS OMASTA huoneesta kangastelee jossain taustalla myös Alba de Céspedesin 1950-luvun romaanissa, mutta 43-vuotiaan perheenäidin arjessa vain Kielletty päiväkirja (suom. Anna Louhivuori) tarjoaa mahdollisuuden laventaa omaa reviiriä, tien itsetutkisteluun ja itsetiedostukseen.
Kielletty, sillä peloista pahin on salaisten tuntojen paljastuminen aviomiehelle tai lapsille, joiden kautta elämä on siihen asti jäsentynyt ja saanut tarkoituksensa. Pääsääntöisesti palvelemalla, jonka muut ottavat itsestäänselvyytenä.
Valeria ei ole menettänyt viehätystään ja kaipaa niin fyysistä kuin henkistä läheisyyttä, verevänä naisena. Mutta aviomieskin on alkanut kutsua vaimoaan ”äidiksi”. Parikymppisillä lapsilla ei ole senkään vertaa tajua tämän mahdollisista omista tarpeista.
ELETÄÄN sodanjälkeistä aikaa sukupolvien saranakohdassa. Tytär on tekemässä itsenäiset irtiottonsa, ilmeisesti osin välttääkseen äitinsä elämänkohtalon. Poika on saamattomampi ja tuomittu uusintamaan perinteistä perhemallia.
”Mammone”, mammanpoika, joka tuo tulevan vaimonsakin lapsuutensa kotiin. Vaihtuuko Valerian elämän tarkoitus äidin roolista ”nonnan” osaan lastenlasten kaitsijana? Sulkeeko hän sen ikkunan, joka puolivuotisen päiväkirjanpidon aikana oli hetken eroottisestikin raollaan?
Valeria tiedostaa hyvin sen supervoiman, kuinka kirjoittamalla hän oppii tuntemaan itsensä päivä päivältä läheisemmin. Samalla hän kokee syyllistyvänsä ”raskaaseen syntiin, suorastaan pyhäinhäväistykseen, tunnen seurustelevani itse paholaisen kanssa”. Huh!
ITALIALAINEN yhteiskunta ehdollistaa Kielletyn päiväkirjan asetelmia, joissa sukupuolimallien ohessa on oma vaikutuksensa kirkolla, sosiaalisella statuksella ja toimeentulolla. Miehillä on omat turhaumansa, mutta ne jäävät enemmän viittausten varaan.
Otavalle on kunniaksi, että se on nostanut de Céspedesiä 70 vuoden takaisesta unohduksesta uusina painoksina kirjastoonsa (ks. myös Ylioppilaskoti). Lukemisen konteksti on toki muuttunut rajusti, mutta hienoviritteinen tyyli on ikääntynyt elegantisti.
Toisenlainen, mutta varteenotettava vaihtoehto niille, jotka haluavat paneutua keski-ikäisenä naisena olemisen arvoituksiin. Teema näyttää olleen esillä viimeaikaisessa suomalaisessa kirjallisuudessa.