Eurooppalainen sosiaalidemokratia on potenut pitkään neuvottomuutta, ja monet keskusta-vasemmiston puolueet ovat kärsineet raskaita tappioita. Odotukset Ruotsissakaan eivät vaalien alla ole korkealla. Suomessa SDP:n tulee silti lähteä itseensä luottaen kohti kevään 2019 vaalikimaraa. Mitään ei voi ottaa annettuna, mutta mitään ei myöskään ole menetetty.

SOSIAALIDEMOKRATIA ON KOKENUT VAIKEITA aikoja, niin Suomessa kuin koko Euroopassa. Se näkyi ja tuntui koko sen kuuden vuoden ajan, jonka toimin ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtajana. 

Liikkeen ja puolueen piiristä kohdistui ymmärrettäviä paineita, eikö ajatuspajalla olisi esittää käyttökelpoisia avauksia siitä, mitä sosiaalidemokraattiseen arvo- ja aatepohjaan nojaavan tulevaisuuden yhteiskuntapolitiikan tulisi pitää sisällään. 

Toisaalta toimittajat soittivat sitä varmemmin, mitä synkemmiltä SDP:n kannatusluvut näyttivät, vaatimattomista vaalituloksista puhumattakaan. Kaipa se oli jonkinlainen journalistinen voitto, jos Sorsa-säätiön johtajalta saatiin puolueen kompurointia kommentoiva otsikko.

Ajatuspajan näkökulmasta dilemma oli kahtalainen. Ei Säätiössä mitään viisasten kiveä haudottu ja piiloteltu, vaan sama neuvottomuus siellä vaivasi kuin muuallakin. Aina oli helpompi analysoida ja eritellä, miten ja miksi tähän on tultu, kuin hahmottaa kantavia visioita eteenpäin. 

Kansainvälisten keskustelujen seuraaminen ja yhteydenpito ulkomaille eivät tuoneet akuutteihin kysymyksiin suuria apuja, sillä kollegat ympäri Eurooppaa tuntuivat painiskelevan koko lailla vastaavissa ahdingossa. Puheet ja teoriat olivat enimmäkseen radikaalimpia ja idealistisempia kuin teot ja esitykset. 

Samanaikaisesti vaikutti eräänlainen pragmaattinen jarru. Ajatuspajan tehtäviin kuuluu tarttua tabuiksikin koettuihin asioihin, nostaa niitä ennakkoluulottomaan keskusteluun. Mutta osapuoleksi puolueen jäsentenvälisiin vääntöihin sen ei ole mielekästä heittäytyä. 

Katsomosta huutelu ei ole erityisen kunniakasta, ja sivusta neuvominenkin helposti hapanta, vaikka perusteluilla olisi painoa. Jos joku kerran väittää tietävänsä, mitä politiikassa on tehtävä, niin silloin on reilumpaa panna itsensä peliin, työntää nyrkit saveen ja mennä täysillä mukaan. 

PUHETTA SOSIAALIDEMOKRATIAN KRIISISTÄ on riittänyt niin pitkään, että se alkaa tuntua kalutulta teemalta. Huomaan kirjoittaneeni jo vuonna 2009 Yliopisto-lehteenotsikolla ”Sosiaalidemokratian kumma kuolema”, tosin kysymysmerkillä varustettuna. Sen jälkeen olen alustanut lukuisissa keskustelutilaisuuksissa vasemmiston tilasta, sekä Suomessa että Euroopassa. 

Neljä vuotta sitten näyttää olleen erityisen vilkasta. Kaikesta kriisitunnelmasta huolimatta syksyllä 2014 eivät sosiaalidemokraattien puhtaat valta-asemat itse asiassa olleet niinkään huonot. EU:n 28 jäsenmaasta peräti kolmeatoista johti keskustavasemmiston edustaja. Juniorikumppanina koalitiohallituksessa he olivat kahdeksassa maassa ja oppositiossa seitsemässä.

Sosiaalidemokraattisten puolueiden hallitusasemat EU-maissa 2014/2018

                              pääministeri               juniorikumppani               oppositio 

                                2014       2018                 2014       2018               2014       2018 

Belgia                        X                                                                                              X 

Espanja                                   X                                                                X 

Hollanti                                                              X                                                     X 

Irlanti                                                                 X                                                     X 

Italia                        X                                                                                                X 

Itävalta                    X                                                                                                X 

Kreikka                                                              X                                                      X 

Kroatia                    X                                                                                                 X 

Kypros                                                                                                         X             X 

Latvia                                                                                                          X             X 

Liettua                    X                                                         X 

Luxemburg                                                       X              X 

Malta                      X              X 

Portugali                                X                                                                  X 

Puola                                                                                                           X             X 

Ranska                  X                                                                                                   X 

Romania               X               X 

Ruotsi                    X               X 

Saksa                                                                  X               X 

Slovakia                X               X 

Slovenia                                                             X               X 

Suomi                                                                 X                                                      X 

Tanska                  X                                                                                                    X 

Tšekki                   X                                                            X 

Unkari                                                                                                         X             X 

Viro                                                                    X               X 

Kuten taulukosta näkyy, pelkkä numeerinen pudotus on sittemmin ollut valtava. Vain Maltalla, Romaniassa ja Slovakiassa sosiaalidemokraatit ovat pystyneet pitämään pääministeriaseman, Ruotsissa se ratkeaa ensi viikonlopun vaaleissa. Juniorikumppaneina he sinnittelevät Liettuassa, Luxemburgissa, Saksassa, Sloveniassa, Tšekissä ja Virossa. 

Hallituksesta on pudottu oppositioon peräti kymmenessä maassa: Belgiassa, Bulgariassa, Irlannissa, Italiassa, Itävallassa, Kreikassa, Kroatiassa, Ranskassa, Suomessa ja Tanskassa. Ennestään siellä ovat olleet ja pysyneet Britannia, Kypros, Latvia, Puola ja Unkari. 

Noususuuntaan ovat kulkeneet vain Portugalin sosialistit (1), jotka vuodesta 2015 lähtien ovat johtaneet hallitusta muun vasemmiston tuella. Myös Espanjan PSOE muodosti kuluneena kesänä vähemmistöhallituksen, mutta se tapahtui ilman parlamenttivaaleja oikeistolaisen kansanpuolueen rampauduttua korruptioskandaaleissa. 

KANSALLISTEN VAALITULOSTEN TARKEMPI erittely synkentää kokonaiskuvaa entisestään. Erityisesti vuosi 2017 teki sosiaalidemokraattien leirissä pahaa jälkeä. 

Perinteisesti merkittävistä voimista Hollannin työväenpuolue romahti seitsemännelle sijalle alle kuuden prosentin kannatuksella. Ranskassa sosialistien ehdokas jäi presidenttikisassa viidenneksi ja parlamenttivaaleissa puolue ylsi valtakautensa päältä vain seitsemään prosenttiin. 

Saksan SPD teki 20 prosentilla liittopäivävaaleissa historiansa heikoimman tuloksen ja ilmoitti saman tien jättäytyvänsä oppositioon. Kuukausien kahvauksen jälkeen puolue kuitenkin alistui vaihtoehtojen puutteessa juniorikumppaniksi hallituskoalitioon.

Kiistanalaista on, oliko ratkaisu merkki vahvuudesta vai heikkoudesta. Uudet vaalit kun uhkasivat mielipidemittausten mukaan syödä kannatusta edelleen. 

Tämän vuoden puolella pahin tappio on koettu Italiassa, jossa Demokraattinen puolue sai väistyä populistien hallituskoalition tieltä. Italia jatkaa näin puoluejärjestelmän uusjaon etujoukoissa, johon se kylmän sodan päättyessä Berlusconi-ilmiöineen asettui. 

Keskusta-vasemmiston paras vaalitulos on koettu yllättäen Britanniassa, jossa työväenpuolue nousi kesäkuussa 2017 40 prosentin kannatukseen ensimmäistä kertaa sitten Tony Blairin parhaiden päivien. Valtaan asti se ei kuitenkaan riittänyt. 

Vaikka Labourin menestystä avittivat konservatiivien virhearviot ja brexit-ongelmat, tulos stabilisoi Jeremy Corbynin asemaa vasemmalle kallellaan olevana sosialistijohtajana. Suureksi suunnannäyttäjäksi muulle Euroopalle hänestä ei kuitenkaan ole toistaiseksi ollut, hyvä kun omiensa kanssa pärjää. 

Ensi vuoden Euroopan parlamenttivaaleista uhkaa tulla sosiaalidemokraattien ryhmälle (S&D) raaka koitos. Viisi vuotta sitten tuloksen pelasti siedettäväksi lähinnä Italian demokraatit, jotka ratsastivat silloin vielä suositun Matteo Renzin siivellä. Se aalto on laantunut, eikä korvaavia nosteita ole näköpiirissä. 

Menestystä tuli viimeksi myös Romaniasta, jonka rämettyneet sosialistit lienevät nykyään eurotovereille lähinnä rasite. Henkinen etäisyys itäisen Keski-Euroopan puolueiden ja perinteisen länsieurooppalaisen sosiaalidemokratian välillä ei näytä muutenkaan kaventuneen. 

KUN SUOMI ALKAA NYT POLIITTISEN SYKSYN myötä valmistautua ensi kevään vaalikimaraan, on selvää, että SDP ei voi tukeutua suotuisiin kansainvälisiin virtauksiin. Toisaalta yhtä virheellistä olisi lähteä siitä, että sosiaalidemokraatit olisivat jotenkin tuomittuja häviämään. 

Kansallisia vaaleja ratkaisevat kovin kansalliset kysymykset, joissa hallitus- ja oppositiopuolueet ovat aina erityisellä kiikkulaudalla. Sekään ei tarjoa yksiselitteistä kaavaa tuleviin tuloksiin. 

Norjan työväenpuolue koki syyskuun 2017 vaaleissa karvaan tappion, vaikka mielipidemittauksissa sen kannatus oppositiopuolueena huiteli parhaimmillaan pitkälti yli 40 prosentin luvuissa. Oikeistopopulistinen hallituskoalitio saattoi jatkaa toiselle kaudelleen. 

Tanskan sosiaalidemokraatit taas onnistuivat 2015 kasvattamaan kannatustaan pääministeriasemasta käsin, vaikka valta sitten lipsuikin käsistä. Samoin kävi 2017 Itävallassa, jota on poliittiselta järjestelmältään voitu pitää Suomen kaltaisena blokkirajan ylittävänä konsensusyhteiskuntana. 

SDP:llä on siten kaikki mahdollisuudet omissa käsissään, kävipä viikonloppuna Ruotsin vaaleissa miten tahansa. Mitään ei voi ottaa annettuna, mutta mitään ei myöskään ole menetetty. Kannatuskyselyissä puolue pitää kärkisijaa, jos kohta marginaalit ovat pienet. 

Ulospäin näyttäisi siltä, että sosiaalidemokraattien sisäinen käymistila on olennaisesti rauhoittunut. Monista tärkeistä teemoista on tullut punniten valmisteltuja avauksia. Sisällöistä voi olla monta mieltä, niin kuin politiikassa pitääkin, mutta jopa aina kriittinen valtamedia tuntuu suhtautuvan niihin vakavasti. 

SOSIAALIDEMOKRAATEILLA ON USKOTTAVA pohja lähteä tavoittelemaan Suomessa pääministeripuolueen asemaa. Hankkeen heikoimmaksi lenkiksi on maalailtu puheenjohtaja Antti Rinteen henkilökohtaista karismaa, tai paremminkin sen puutetta, harvemmin kykyä. 

Kaupungilla on kiertänyt pitkään kokoomuspiirien piikkiin pantu arvio, jonka mukaan parin prosentin takamatka mielipidemittauksissa SDP:hen nähden ei merkitse mitään. Rinne kun ei kuulemma tule pärjäämään ratkaisevissa televisiotenteissä ja muissa vaalikeskusteluissa.

Tuollaisten laskelmien varaan ei uskoisi itseään kunnioittavien puolueiden ripustautuvan. Kilpailijoiden aliarvioiminen on politiikassakin kohtalokas helmasynti. 

Syksyn 1994 ensimmäisissä kaksintaisteluissa pääministeri Esko Aho pyöritti oppositiojohtaja Paavo Lipposta mennen tullen. Seuraavana keväänä SDP nousi maan johtavaksi puolueeksi, ja Lipponen kesti pääministerinä kahdeksan vuotta. 

Populistinen aikamme kieltämättä asettaa poliittiselle johtajuudelle entisestään kasvaneita paineita, kun kannatuspohjat fragmentoituvat eivätkä perinteiset lojaalisuudet enää välttämättä päde. Jokainen ääni on voitettava jokaisessa vaalissa aina uudelleen. 

Silti pidemmässä perspektiivissä SDP:n tulevaisuuden ratkaisee se, kykeneekö sosiaalidemokratia jatkossa tarjoamaan toimivia ratkaisuja ihmisten tasavertaisuuden ja taloudellisen menestyksen yhtälöön digitaaliajan maailmassa. Loistava menneisyys velvoittaa, historia voi olla sekä voimavara että taakka. 

VUOSITUHANNEN VAIHTEEN ”KOLMAS TIE” ei ole enää aikoihin nauttinut suosiota sosiaalidemokraattien joukoissa, ja blairismin aatteellinen jatkumo löytyneekin mieluummin Emmanuel Macronin liikkeestä. Sen nopea nousu on haavoittuvainen jyrkille vastareaktioille, mutta vastaava mobilisaatio olisi piristysruiske mille tahansa perinteisemmälle poliittiselle puolueelle. 

Uskottavuutensa nimissä sosiaalidemokratia kaipaisi kipeästi menestystä jossain merkittävämmässä EU-maassa. Kultakaudellaan se saattoi vaikeuksienkin keskellä aina viitata Saksan ja Ruotsin kaltaisiin mahtiliikkeisiin. Kaikki kunnia Portugalille ja Maltalle, mutta niiden painoarvo ei oikein riitä yleiseurooppalaiseksi johtotähdeksi. 

(1) Portugalin sosialisteja ei pidä sekoittaa maan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, joka puoluekartalla sijoittuu keskusta-oikeistoon.

(Artikkeli on julkaistu ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiön sivustolla sorsafoundation.fi)