”KOSTO EI KOSKAAN ole suloinen, eikä koston enkeleitä ole olemassa. Silti kosto elää.”

Maunulan/Pakilan Coppola Kari Hotakainen on ryhtynyt uusimmassa romaanissaan Opetuslapsi Tarantinoksi. Kirjan päähenkilö on Maria, valtiotieteiden ylioppilas ja lähihoitaja, joka on sähköautojen yleistyessä jäänyt työttömäksi autonasentajan hommista.

Monitaitoinen nuori nainen siis, mutta mielen fokus hiukan hukassa. Ja nyt on tullut aika maksaa 30-vuotisen elämän nöyryytykset, laiminlyönnit ja hyväksikäytöt takaisin. Voi kuitenkin olla, että kostosinfonian filmisovitukseen joudutaan etsimään joku Uma Thurmania kotikutoisempi kasvo.

HOTAKAINEN ON kirjoittanut nyrjähtäneitä moraliteetteja vinksahtaneesta ajastamme ja sen tapojen virrasta. Yhteiskuntasatiirin tämänkertaisena kohteena on hyvinvoiva keskiluokka, joka hurskastelee kaiken hyvän ja ylevän puolesta, muttei luovu mistään epäkohtien poistamiseksi.

Siis luultavasti suurin piirtein sama keskiluokka, joka muodostaa Hotakaisen lukijakunnan. Tämänkin romaanin se nielaisee, sulattaa suvaitsevaisessa kulttuurivatsassaan ja siirtyy seuraavaan syksyn laatukirjoista, joista voi päivällisellä keskustella kahdenkympin chiantia maistellen.

Että huomasitteko, miten sattuvasti se sijoitusnarttu Maria sanoikaan:

”Mietin, millä tavoin taide on lisännyt omaa hyvinvointiani, ja tajuan, että kaikki minulle tuputettu musiikki, kirjallisuus tai teatteri ovat vain lisänneet ahdistustani ja saaneet minut tavalla tai toisella raivon valtaan, mutta toisaalta yksikään taidekokemus ei ikinä ole tuottanut niin paljon tuskaa kuin taidepuhe.”

KIRJAILIJAN AFORISTISET tunnusmerkkilauseet ovat yhtä taidokkaita kuin ennenkin, täynnä pakahduttavia paradokseja, jotka kääntävät kiiltävän pinnan alta nurjan puolen esiin. Enimmäkseen osuu, mutta kritiikin kohteet tuskin uppoavat.

Jotain Hotakaisen tyylin tuoreudesta on karissut 40-vuotisen kirjailijauran varrelle. Mutta tällä julkaisutahdilla jaksan hyvin lukea jokaisen uutuuden ja tunnistaa, kuinka tuokin pisto löytää paikkansa myös minun kyljestäni.