JOHN LE CARRÉN hienoista vakooja- ja agenttiromaaneista on tehty hienoja elokuvia. Laatutaso asettui varhain korkealle. Mies kylmästä (The Spy Who Came in from the Cold, 1963) oli kirjana maailmanmenestys, kestävä klassikko, ja Martin Rittin siitä tuoreeltaan ohjaama elokuva on sekin lajinsa valioita.

En välttämättä ollut nähnyt leffaa aikaisemmin, kun menneellä viikolla menin kylmän päivän päätteeksi Kino Reginaan, Helsingin kulttuuriseen sydämeen. Ei meitä ollut suuressa salissa kuin kenties parikymmentä, mutta onneksi Oodi-kirjasto avaa lämpimän sylinsä niin vauvoille kuin naavapäisille vaareille.

Minua ei ole erityisen vaikea vietellä 1960-luvun mustavalkoisella estetiikalla, johon le Carrén koruton tyyli loksahtaa luontevasti. Samoin kuin Richard Burton! Parempi kuin koskaan Elizabeth Taylorin kanssa (yhtään väheksymättä Kuka pelkää Virginia Woolfia?).

Burton oli ehdottanut tuoretta vaimoaan Tayloria naispääosaan, joka le Carrén romaanissa sattui olemaan nimeltäänkin Liz. Ritt kuitenkin antoi roolin Claire Bloomille (elokuvassa Nan), Burtonin entiselle (ja Philip Rothin tulevalle) rakastetulle.

Kaikeksi onneksi, vaikka Taylorin ilmestyminen paikan päälle (seurueineen valkoisella Rolls-Roycella) vahtimaan miestään ei varsinaisesti auttanut kuvausten edistymistä. Burton alkoi eläytyä roolihenkilöönsä Alec Leamasiin niin, että nautti entistä pidempiä siivuja mukanaan kantamasta puolikkaasta viskistä.

TARINA ALKAA Berliinin muurilta, joka piikkilankoineen vertautuu kirjan ensisivulla keskistysleirin aitaan: ”the Wall, a dirty, ugly thing of breeze blocks and strands of barbed wire, lit with cheap yellow light, like the backdrop for a concentration camp”. Elokuvaan tuo Checkpoint Charlie lavastettiin dublinilaiselle aukiolle.

Berliinin muurille tarina myös päättyy, mutta siinä välissä juonta on punottu ja kuljetettu Lontoossa, hiukan Hollannissa ja viimein itäisessä Saksassa. Vastapuolelle soluttautuessaan Leamas kertoo poikenneensa myös Tanskassa ja Suomessa operaatio Rolling Stonen merkeissä.

Kyse oli (rhythm and bluesin sijaan) rahan järjestämisestä brittitiedustelun värväämille agenteille, joiden käyttöön Leamas talletti Kansallispankkiin 40 000 Saksan markkaa. Kööpenhaminassa hän kävi päiväseltään, mutta viipyi Helsingissä pari yötä, omien sanojensa mukaan vähän hauskaa pitäen.

Suomi siis mainittu yhtenä kylmän sodan varjomaailman näyttämönä, ja täydestä syystä. Olihan korkea KGB-upseeri Anatoli Golitsyn vastikään loikannut nimenomaan Helsingin kautta länteen ja vuotanut viholliselle Neuvostoliiton suuria saloja ja pieniä taruja, vuosien kuluessa kenties toisinpäin.

EI SUOMESTA SEN enempää. Mutta le Carré (tai David John Moore Cornwell) tiesi kyllä mistä kirjoitti sivulauseissaankin, sillä hän työskenteli vielä tuolloin Hänen Majesteettinsa salaisessa palveluksessa. Kuten oli tehnyt myös James Bondin ”isä” Ian Fleming.

Fleming tasoitti le Carrélle tietä. Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy tuli nimenneeksi Bondit lempikirjojensa joukkoon, mikä teki niistä muodikkaita ja räjäytti menekin. Ensimmäinen Bond-elokuva Salainen agentti 007 ja tohtori No sai ensi-iltansa vuonna 1962.

Tyylillisesti kirjailijat suuntasivat kuitenkin eri suuntiin. Viihteellisen velmuilun ja glamourin sijaan Leamas tarpoo elämän alakuloa, jota värittää moraalin harmaa alue. Mies kylmästä ei hömpöttele teknologisilla vempaimilla tai toimintakohtauksilla, vaan tiedustelu on vaivihkaista juonimista, seuraamista ja silmälläpitoa.

Vakoilutarinoista nauttiakseen täytyy olla sen verran romantikko, että ei pohdi liian tiukkapipoisesti juonen uskottavuutta. Mies kylmästä tarjoaa joka tapauksessa kekseliään sommitelman, jonka otteessa on pitoa ja lopun käänteessä moniulotteinen yllätys.

Ja mikä lopulta on se todellisuus, jota vasten näitä tarinoita voisi puntaroida. Kuten le Carré kertoo muistelusten kokoelmassaan (The Pigeon Tunnel, 2016) korkean brittitiedustelijan murjaisseen: Mies kylmästä on ”the only bloody double-agent operation that ever worked”!