KYLLÄ MAAILMAAN ääntä mahtuu, mutta mahtuuko paperille painettua sanaa?

Kulttuurin ystävät vuodattavat krokotiilin kyyneleitä kirjakauppojen ja antikvariaattien kuolemista, samanaikaisesti kun konmarittavat koteihin kertyneitä kirjoja kuin kuonaa kierrätyskeskuksiin.

Uutuuksia ei osteta, vaikka niitä tarjotaan halvemmalla kuin lippuja lätkämatsiin, pahvisesta viinitonkasta puhumattakaan. Sivistysporvarikin jonottaa mieluummin viikko- tai kuukausitolkulla, että kirjan saisi julkisen palvelun kirjastosta.

Entä jos muoti vaihtuu? Kiiltäväpintaisesta lehdestä huomasin, että kirjahylly tekisi taas tuloaan seinää somistavana sisustuselementtinä. Sen sisällöstä taisi olla vähemmän sanottavaa.

Huonekaluhallit ohitusteiden varrella ovat ratkaisseet tämän dilemman jo aikoja sitten. Näytehyllyihin on aseteltu pelkät kirjojen kannet tai selkämykset, kuin kulissit. Topeliuksen kootut ilman yhtäkään talvi-iltain tarinaa.

EDISTYS ON NYT edistynyt niin, että kirjat ovat ”ääniä, ihmispuhetta”, nollia ja ykkösiä, kuten kelkasta pudonnut kertoja Juha Seppälän uudessa romaanissa Merille ironisoi:

”Puhuttiin ’äänikirjan kirjallisuudesta’ tarkoitettaessa kirjatonta kirjallisuutta, aidon cocktailelämyksen mahdollistavaa viinatonta viinaa. Siitä pääsi nauttimaan jopa ilmaiseksi, jos suostui kuuntelemaan mainoksia aina välillä.”

En yhdy ilkkumaan, vaikka säästänkin omat korvani musiikille. Kustantajien tuoreet tilastot todistavat siirtymisen jatkuvan gutenbergilaisesta digitaaliseen aikaan. Olkoon siis kuunneltukin kirja jonkinlainen voitto kirjallisuudelle, vaikkei kirjailijan tulopussiin.

Lohtu on liian laiha Seppälälle, joka loppusivuillaan kuvaa vimmaisesti maailmaa matkalla infokratiasta instakratiaan: ”Se vähä mitä kirjallisuudesta, kirjallisuudeksi kutsutusta, on jäljellä, viruu henkitoreissaan itsekseen houraillen.”

Syksyn messutapahtumaksi siitä vielä on, mutta myyntilukujen perusteella kovat paketit tuntuvat kadonneen joulukuusten alta.

OLEN LUKENUT Seppälän tuotantoa kolmisenkymmentä vuotta, enimmäkseen mielikseni. Niin tälläkin kertaa, vaikka romaania leimaa luopumisen tunnelma.

Vanha mies yrittää hävittää tuhansia kirjojaan, mutta säilyttäisi muutaman sadan niteen ytimen. Kuin ydinjätteen peruskallion hautaonkaloon.

Kun joku vuosi sitten muutin omaa kirjavarastoani kellarista toiseen, apuna olleet pojat olivat sitä mieltä, että anna olla viimeinen kerta. Ja vaimo vaati, että tällaista perintöä ei saa jättää lesken riesaksi!

 

Julkaistu Demokraatissa 3/16.2.2023