René Nyberg & Nils Torvalds: Vägen till NATO. En brevväxling om Ryssland. Förlaget, 2023.

SUOMI OLI VASTA NATOn porstuassa, kun esityksiä tiestä sotilasliittoon alkoi jo täyttä päätä ilmestyä. Ensimmäisenä ehti oraakkeliksi ylennetty Risto E. J. Penttilä viime syksynä yhdessä Jyrki Karvisen kanssa, ja heidän jälkeensä ovat liikkeellä René Nyberg ja Nils Torvalds.

Vaikka ei tässä ”kirjeenvaihdossa” ole niinkään kyse Suomesta ja NATOsta, vaan alaotsikon mukaisesti Venäjästä. Sen käsittelemiseen on parivaljakolle kertynyt vuosikymmenten mittaan runsaasti pohjia, mutta sopivasti erilaisista tulokulmista.

MYYTTINEN VUOSI 1968 kävi suurten ikäluokkien pojille vedenjakajasta. Torvalds liittyi SKP:hen ja liukui sen taistolaissiipeen, kun taas Nyberg kertoo tulleensa Ranskassa näkemänsä perusteella rokotetuksi ideologioita vastaan. Vallankumouksen kanssa oli vaarallista leikitellä.

Molemmat löysivät itsensä kolmikymppisinä 1970-luvun Neuvostoliitosta. Torvalds opiskeli Moskovan puoluekoulussa, ja Nyberg karaistui reaalipolitiikkaan ulkoministeriön nuorena diplomaattina niin, että korostaa kokemuksen merkitystä heti kirjan ensisivulla (”mina formative years”).

Maailmankuvien mankelointi jätti jälkensä, mutta kasvatti intellektuaalista intohimoa. Torvalds luopui kommunismista, vaan ei Venäjästä, jonka seuraamista hän jatkoi Yleisradion leivissä. Nyberg eteni ulkoministeriön karrieerissa suurlähettilääksi Moskovaan ja Berliiniin.

LUKIJA LÄMMITELLÄÄN stadin kundien nostalgissävytteisillä nuoruusmuistoilla, jotka he taitavina kirjoittajina osaavat yhdistää ikään kuin prismoina yleisempään historiaan. Kirjeenvaihto pysyy puolin ja toisin kohteliaan sympaattisena, väliin vähän akateemisenakin.

Ollaan jo hyvän matkan yli puolivälin, kun Torvalds sähköistää asetelman. Häntä ärsyttää se, että Nyberg kirjoittaa kuin virallisen Suomen edustaja, joka kertoilee tapaamisistaan tärkeiden ihmisten kanssa uransa varrella. Eikä tee tiliä siihen, että sisäistetty YYA-sopimus toimi vielä pitkään Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen eliitissä kuin uskontunnustus.

Torvaldsin oma name dropping on toista laatua, muttei yhtään sen vähäisempää. Hän hakee Venäjän analysointiin vauhtia kaukaa Bysantista asti ja esittelee lukeneisuuttaan lukuisilla viittauksilla teoksiin, joiden tekijöistä monet ovat Suomessa historian harrastajillekin vieraita.

Hyvä niin, sillä esimerkiksi saksankielistä kirjallisuutta seurataan meillä turhan vähän. Mutta kovin yllättäviä tulkintoja Torvalds ei vuosisatojen saatosta ammenna. Vladimir Putinin despotia jatkaa ikiaikaista sortoa, jossa ortodoksinen usko legitimoi vallan ja kansan välistä suhdetta edellisen hyväksi.

TORVALDS ARVOSTELEE suomalaisia ja länttä laajemminkin sinisilmäisyydestä Venäjän suhteen, taloudellisiin etuihin nojaavasta toiveajattelusta, vaikka viimeistään Krimin valtauksen myötä olisi pitänyt tehdä toisenlaiset johtopäätökset. Terävimmän tikun nokkaan joutuu Saksa, jonka reaktioissa Ukrainan sotaankaan ei ole kehumista.

Kritiikin sävyssä on käännynnäisen särmikkyyttä. Kylmän sodan aikanakin länsi tapasi saada kovasanaisimmat antikommunistit entisten uskovaisten joukosta.

Torvaldsia ei kuitenkaan pääse syyttämään jälkiviisaudesta. Vuoden 2018 presidentinvaaleissa hän oli ainoa ehdokas, joka liputti avoimesti Suomen NATO-jäsenyyden puolesta. Se naula ei silloin vetänyt. Kannatusta herui vain 1,5 prosenttia ja viimeinen sija yhdeksän kandidaatin joukossa.

Nyberg ei lähde ripottelemaan tuhkaa, vaan kuittaa haasteen viileästi. Ei Suomen turvallisuus ollut tuuliajolla, vaikka yhteyttä Venäjään pidettiinkin yllä. Kysymys NATOon liittymisestä aktualisoitui vasta, kun Putin tuhosi omilla toimillaan suhteiden aikaisemman perustan. Suomi teki käännöksensä sen jälkeen oikeaan aikaan.

NYBERG ON USEIN esittänyt Venäjän Suomen turvallisuuspoliittisena ongelmana, jota ei voi ratkaista, mutta jota voidaan hallita. En tiedä, onko ajatus alkujaan hänen omansa, mutta muotoilu on joka tapauksessa hyvä.

Toisen maailmansodan aikana se johti liittoutumiseen Saksan kanssa. Kylmässä sodassa YYA-sopimus poliittisine seurannaisineen oli saman ongelman ilmentymä, mutta myös sen hallinnan väline. Kuten sitten myöhemmin Euroopan unionin jäsenyys sekä kahdenvälisten puolustussuhteiden tiivistäminen Ruotsin ja läntisten suurvaltojen kanssa.

Eurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin jälleen järistessä haetaan nyt vastausta NATOsta. Tuskin ”historia” saavuttaa senkään jäsenyyden myötä päätepistettään. Suurten saumakohdissa on pienten maiden turvallisuus yhä altis haavoittumaan, mutta eteenpäin voidaan silti katsoa luottavaisina.

Ratkaisut tehdään aina ajassa, ja Suomi on kerta toisensa jälkeen osoittanut päättäväistä kykyä niiden tekemiseen. Valpas, analyyttinen ja elävä keskustelu, johon Nyberg ja Torvalds antavat eväitä, on yksi tae sille, ettei jatkossakaan ajauduta ajopuuksi.

 

Julkaistu Kanavassa 3/2023