NÄIN VAALIEN aikaan tulee tuijotetuksi ja analysoiduksi puolueiden kannatuslukuja niin, että se tarttuu kirjojenkin lukemiseen aina saivarteluksi asti. Kahlatessani Tapio Bergholmin pikkutarkkaa esitystä Mauno Koiviston 1960-luvusta silmää jäi häiritsemään sivun 151 taulukko SDP:n kannatuksesta eduskunta- ja kunnallisvaaleissa 1956–1968.

Vuosien 1960, 1962 ja 1964 prosenttiosuudet tuntuivat noin muistinvaraisesti liian suurilta. Siispä tarkistamaan Bergholmin lähteinä käyttämistä Suomen Tilastollisista Vuosikirjoista.

Eduskuntavaaleista 1962 on lipsahtanut inhimillisenä virheenä kannatusluku SKDL:n sarakkeesta (22,0 %), kun SDP tosiasiassa jäi siihenastisen historiansa aallonpohjassa 19,5 prosenttiin.

Selitys kunnallisvaalien tuloksiin löytyy vasta julkaisusta Suomen Virallinen Tilasto XXIX B:2, Kunnallisvaalit 1964. Sen mukaan SDP:n ja Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattisen liiton ääniä ”ei ole voitu riittävän tarkasti erotella, josta syystä ne on tässä julkaisussa ilmoitettu yhtenä lukuna nimikkeen ’sosiaalidemokraatit’ kohdalla”.

Eli vuoden 1960 24,5 prosenttia ja vuoden 1964 27,7 prosenttia ovat SDP:n ja TPSL:n yhteenlaskettu saalis. Tarkempi erottelu on onnistunut myöhemmin Tilastokeskuksen julkaisussa Kunnallisvaalit 1992, joka Wikipedian mukaan antaa SDP:lle ensin 21,10 prosentin ja sitten 24,75 prosentin kannatuksen sekä TPSL:lle vastaavasti 3,40 ja 2,95 prosenttia.

ONKO NÄIDEN hiusten halkomisella merkitystä? Sosiaalidemokraattisen liikkeen hajaannuksen historian näkökulmasta kyllä. Samalla tulee paremmin esiin sen nousun jyrkkyys, jolla SDP murtautui eduskuntavaaleissa 1966 maan johtavaksi poliittiseksi voimaksi 27,2 prosentin kannatuksella.

TPSL sai entistäkin vaatimattomammalla 2,6 prosentin tuloksella peräti seitsemän kansanedustajan paikkaa, mikä selittyy vaaliliitolla SKDL:n kanssa. Eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö (103–97), ja Suomeen muodostettiin sen mukainen hallitus täydennettynä Keskustapuolueella.