RIKOKSIEN CAPRI (suom. Kyllikki Holmqvist, Gummerus 1955) on surkea dekkarinimi, mutta tarkoitustaan vastaavalla tavalla tehokas. Ilman viittausta Italiaan ja sen välimerelliseen helmeen ei silmäni olisi siihen pysähtynyt kirjapinojen keskellä.

Varsinkaan, kun kirjoittaja Hugh Wheeler ei ollut entuudestaan tuttu. Ennen kuin takakannesta opin, että kaveri on toinen tekijöistä Quentin Patrickin nimimerkin takana.

Aikansa ykkösluokkaa siis. Sen myönsi jopa Toini Havu Helsingin Sanomissa vuonna 1957 luonnehtiessaan kiisteltyä jännityskirjallisuuden genreä:

”On yksinkertaisia dekkareita, jotka eivät paljon eroa huonoista poikien kirjoista: klisheekirjoittelua, eikä niihin tyytyvä yleisö ole lapsen astetta korkeammalla. On myös huonoja dekkareita, jotka vetoavat alkeellisen lukijan sadistisiin vaistoihin ja joita ei lainkaan pitäisi kääntää, ja hyviä, jotka rakentuvat psykologiselle oivallukselle ja siten jo ovat luettavissa ns. kirjallisuuteen.”

Lajin korkein aste oli Havun asteikolla Dostojevskin Rikos ja rangaistus, toisten toistaiseksi tavoittamaton esikuva, todellinen rikospsykologinen romaani. Mutta yhtenä tarkastelun alla ollut Quentin Patrickin The Man in the Net (suom. Mies verkossa, Gummerus 1957) oli sekin kriitikon mieleen: erittäin taitavasti kirjoitettu ilman mitään yleisön kalastelemista.

HAVU LUKI kirjan parhaat hyveet Wheelerin partnerin Richard W. Webbin ansioksi, mutta siinä arvio osui harhaan. Miesten tiet olivat erkaantuneet 1950-luvun alussa, vaan sen vuoksi ei kannattanut hylätä menestyksekästä nimimerkkiä. Mies verkossa oli lähtöisin Wheelerin kynästä.

Eron jälkeen Rikoksien Capri jäi Wheelerin ainoaksi yritykseksi omalla nimellä. Murhamysteerinä se ei ole kummoinen, sillä kirjan varsinainen arvoitus liittyy saarelle vuosikymmeniä aikaisemmin vetäytyneeseen ja siellä vaienneeseen maailmanluokan runoilijaan.

Alkuteos onkin nimeltään The Crippled Muse (1951), joka kirjan sivuilla kääntyy juonen kannalta olennaiseen muotoon ”Rampa runotar”. Kerronta vilisee kulttuurisia ja kirjallisia rinnastuksia. Samalla Caprista maalataan kansainvälisten seikkailijain romanttista tyyssijaa, kuten Salama-sarja markkinoi varhaista jännäriään.

Kiinnostavin piirre näin omasta ajastamme katsoen on se suorasukaisuus, jolla Wheeler käsittelee homoseksuaalisuutta. Ruotsalaiset hierojapojat, vaaleat jättiläisviikingit treenattuine vartaloineen ovat viattomimmasta päästä telmiessään alasti Välimeren vaahdoissa, nymfomaaniksi kuvatun lumoojattaren seurassa.

Rajumpi asetelma on naissuhteessa, jossa amerikkalainen kirjallisuuden opettaja on vietellyt teini-ikäisen runotytön ja alistanut omakseen. Latvialainen liero taas elää italialaisen ruhtinattaren rakastajana, vaikka vietti vetää mitään peittelemättä tai häpeämättä miehiin. Myös kirjan heteroon keskeishenkilöön, joka tahollaan lihallisten ilottelujen jälkeen lopulta rakastuu avioliittotarkoituksella.

Syväpsykologian sijaan viiteen päivään on ahdettu aika paljon höpöä, mutta lopputulos on sentään viihdyttävä.

ENTÄ SE CAPRI? Wheelerin tulkinnassa ”tämä Napolin lahden ihmeellinen virtahepo” ei ollut napolilainen tai edes italialainen, sillä rahakkaat kansallisuuteen katsomatta olivat ostaneet sen omaksi leikkikentäkseen.

”Se oli miehitettyä aluetta. Sen olivat vallanneet kuponkeja leikkaavat kiertolaiset ja heidän suosikkinsa, ja kanta-asiakkaat olivat yhtä alistetussa ja syrjäisessä asemassa kuin keltit anglosaksien vallattua Britannian. Caprin väestö kuului menneisyyteen ja ehkä tulevaisuuteen, mutta nykyhetken kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä.”

Jos näin viime vuosisadan puolivälissä, niin kuinka kuvaisi nykyistä massaturismin aikaa?