HEITIN TALVELLA henkisiä jäähyväisiä Paul Austerille lukiessani hänen viimeistä romaaniaan Baumgartneria ja kiitin koko tuotannostaan pienellä Facebook-päivityksellä (ks. alla). Mutta täytyihän häneen palata, kun kuolonviesti nyt kevään myötä saapui.

Katsoin YLEn Areenasta uudelleen kotoisan dokumentin Paul Auster ja unelma demokratiasta (2021), jonka alkuperäisnimi What If vastaa paremmin sisältöä. Ohjelma rakentuu paljolti Austerin myöhäisen mammutin 4321 (2017) ympärille, vaikka paljosta muustakin siinä ehditään puhua: kirjoittamisesta, elämästä, ihmisenä olemisesta.

Sattuma on Austerin keskeisteemoja. Kohtalon ohjautuminen urilleen voi olla pienistä kiinni, tai sitten jostain yhdestä suuresta. Päähenkilöstä varioidaan 4321:ssä neljä eri versiota. Biologinen perimä on sama, mutta suhde yhteisöön ja ympäristöön muokkaa ihmistä yhtä lailla, ellei enemmän.

”Toisinkin olisi voinut käydä” on tietysti historioitsijalle aina tärkeä muistutus, kun pohtii menneen ajan toimijoita heille avoimen tulevaisuuden edessä. Silti en ole ollut kovin innostunut pitkälle viedyistä jossitteluista, joilla ammattilaisetkin ovat välillä innostuneet leikittelemään.

Kontrafaktuaalisten kysymyksenasettelujen rajat tulevat tutkijalle aika nopeasti vastaan. Sen sijaan romaanikirjailijan ei tarvitse kantaa vastaavia kahleita.

LUIN AUSTERIN muistoksi Sattuman soittoa (suom. Erkki Jukarainen; The Music of Chance, 1990) ajalta ennen kuin Tammi ymmärsi nostaa kaverin Keltaiseen kirjastoon. Romaani ei ehkä kolkuttele kärkisijoja tekijänsä tuotannossa, mutta täyttää sekin hyvin paikkansa.

Yllätyksenä saatu perintö avaa vapauden portit, joista mies ajaa vaeltelemaan päämäärättömästi Amerikan valtateitä. Jo auton valinta on kiinnostava. Alle ei hankita isoa Letukkaa, Fordin Mustangia tai avo-Thunderbirdiä (Thelman & Louisen tapaan) vaan Saab ysisatanen, ruotsalaisen kansankodin laatujaloste.

Siis sama auto, jonka Haruki Murakami pani novelliinsa ”Drive My Car” (kokoelmassa Miehiä ilman naisia, suom. Juha Mylläri, Tammi 2016). Ryusuke Hamaguchin siitä ohjaamassa hienossa elokuvassa (2021) Saabin väri on vaihtunut keltaisesta punaiseen, mutta auto loistaa yhtä kaikki yhdessä pääosista.

”Tämä on luotettava malli. Ruotsissa tehtiin niihin aikoihin kestäviä autoja”, japanilainen korjaamoyrittäjä vakuuttaa Murakamin novellissa kaksitoista vuotta vanhasta Saabista, johon omistaja oli kiintynyt yli sadantuhannen yhteisen kilometrin aikana. Ei vaihtoaikeita.

KUN LIIKKEELLÄ ollaan sattuman kauppaa, niin kortti tuo ja kortti vie. Austerin sankari menettää pokeripöydässä sekä jäljellä olevat perintörahat että Saabin. Ja jää vielä velkaa niin, että vapaus vaihtuu eräänlaiseen pakkotyöhön kuin vankileiriksi aidatulla alueella.

Tehtävänä on rakentaa paikalle rahdatuista irlantilaisen linnanraunion kivenmurikoista satojen metrien muuri keskelle niittyaukiota. Ironiaa lisää, että poissa näkyvistä pysyttelevät idean isännät ovat itsekin äkkirikastuneet täysin sattumalta, voittamalla jättipotin lotossa.

Jollain kummalla tavalla Sisyfos-henkisessä hankkeessa tuntuu olevan yhtä paljon tai vähän mielekkyyttä tai mielettömyyttä kuin yksinäisessä autolla risteilyssä vapaan taivaan alla.

Mieleeni nousi Austerin vastaus, kun presidentti Sauli Niinistö kysyi häneltä 2017 Akateemisessa kirjakaupassa amerikkalaisesta unelmasta (löytyy YLE Areenasta). Kirjailija torjui yksilökeskeisyyden ylistykset myyttinä, joita julma yhteiskunta pitää ideologisesti yllä harvinaisiin poikkeuksiin nojaten:

”We’re all dependent on one another. We don’t exist in vacuums. […] So this idea that we the people who are the government shouldn’t take care of one another doesn’t make any sense to me.”

Täpötäysi kirjapalatsi yhtyi tulkintaan spontaanein taputuksin, presidenttiä myöten.

* * *

Facebook 26.1.2024:

Perhetragediaa, syöpäsairautta. Paul Austerista viime aikoina kantautuneet kuulumiset ovat vetäneet mielen matalaksi täällä Suomessa asti. Loppuvuodesta saatiin kuitenkin hyvä uutinen uuden pienen romaanin muodossa.

Baumgartner kulkee tosin luopumisen mielenmaisemissa, kun vanha leskimies luotaa elettyä mennyttä ja sen jättämää nykyarkea. Tunnelma ei ole kaukana myöhäisestä Philip Rothista, mutta nämä kaksi Newarkin kasvattia ovatkin omassa sarjassaan.

”This might be the last thing I ever write”, Auster kertoi marraskuussa The Guardianin haastattelussa. Jos nämä ovat jäähyväiset, niin lauseet ovat yhtä täydellisesti muotoiltua englantia kuin ennenkin ja inhimillistä lämpöä täynnä. Lukija kiittää, koko tuotannosta.