KOKO AJAN ON tiedetty, että ulkopolitiikan johtamisesta on perustuslakiin kirjattu potentiaalinen ongelma. Presidentiltä ja valtioneuvostolta edellytetään ”yhteistoimintaa” sellaisissakin tilanteissa ja kysymyksissä, joista ne ovat eri mieltä.

Käytännössä se tarkoittaa, että molemmilla on veto-oikeus. Ellei sitten asiaa viedä ratkaistavaksi niitä molempia korkeampaan valtioelimeen eli eduskuntaan. Sitä näytelmää ei ole vielä nähty.

Kompromissille ei oikein jää tilaa, jos kysymys kuuluu, ollako vai ei.

PITKÄÄN TUNTUI todennäköisimmältä, että jännite aktualisoituisi ennemmin tai myöhemmin pääministerin ja presidentin välillä, jos molemmat hakevat vahvaa kansainvälispoliittista roolia.

Paavo Lipposen jälkeen pääministerit ovat pääasiassa tyytyneet soittamaan toista viulua. Sanna Marin tosin markkeerasi, että hän ei tältäkään osin alistu ”setien” juoksutytöksi.

Mutta nyt erimielisyydet Palestiinan tunnustamisesta osoittavat, että ulkopolitiikan johtaminen voi jäädä sisä- ja puoluepolitiikan lillukanvarsien vangiksi. Pääministeri näyttää sivustakatsojalta, kun pari hallituspuoluetta uhmaa presidentin julkisesti ilmaisemaa tahtoa.

ONKO PERIMMILTÄÄN edes kysymys Palestiinasta?

Tunnustamista vastaan hankaaville kristillisdemokraateille ja perussuomalaisille taitaa vaa’assa eniten painaa identiteettipolitiikka. Ja valtiojohdolle tasapainoilu suurempien valtojen keskuudessa, että Suomi luettaisiin sille kansainvälispoliittisesti mieluisimpaan viiteryhmään.