NEROUTTA ON monenlaista: nähdä, vaistota ja oivaltaa, luottaa intuitioon ja improvisoida.

Kaikki Fellinin filmejä katsoneet tietävät, että hän ei ollut ihan normijamppa. Etsiessään Napolissa lehti-ilmoituksella muusikoita elokuvaan hän kysyi ensimmäiseltä paikalle ilmaantuneelta napoletanolta, mitä instrumenttia soitat. Tämä vastasi: ”Minä en soita mitään, mutta veljeni on nero!”

Fellini otti hänet heti. Näin Mastroiannin mukaan, joka teki ohjaajan kanssa viisi leffaa. Käsikirjoituksen perään oli näyttelijän turha udella.

Mitäs tässä teen, Marcello kyseli tullessaan aamulla kuvauspaikalle. ”No tuota, sinä tapaat tämän naisen ja sanot hänelle vaikka ’Teitä minä odotinkin…’ Katsotaan sitten dubbaamisvaiheessa.”

Kuvatun kanssa piti olla tarkempi, sillä sitä ei niin vain uusittu filmiä leikattaessa. Kun 8 1/2:ssa Fellini halusi älykkönsä näyttävän ulospäin hauraammalta ja sairaammalta, Mastroiannin karvainen rinta herätti liian viriilin vaikutelman.

Ja karvoista päästiin vahalla, ”kaikki yhdellä nykäisyllä”, Marcello muisteli yli seitsemänkymppisenä menetettyä rintavarustustaan.

Taas uusi kohtaus tarkastettavaksi seuraavalla katselukerralla. Sillä täytyyhän tähän parivaljakkoon palata: La dolce vita, 8 1/2, Naisten kaupunki, Ginger e Fred… Ja olenko Fellinin jäähyväisteosta La voce della lunaa nähnytkään.