HELSINGIN Lilla Teaternissa odottaa (på svenska) arvostelujen mukaan ”ilmiömäinen onnistuminen” (HS 14.11.2025), joka pohjautuu Édouard Louis’n kahteen ensimmäiseen omakohtaiseen romaaniin Ei enää Eddy ja Väkivallan historia(suom. Lotta Toivanen).

Valmistaudun näytelmäversioon lukemalla kirjat, jotka ilmestyessään kymmenisen vuotta sitten ravisuttivat ranskalaista itseymmärrystä. Raakarealistinen kuvaus nuoruudesta maan rapistuvalla takahikiällä ei sopinut kulttuurisesti ylpeän kansakunnan omakuvaan.

Pienen paikkakunnan ”idylli” on luokkapohjaista näköalattomuutta ja ahdasmielisyyttä, jossa poikkeavuuksille ei ole tilaa sen enempää omassa perheessä kuin ympäröivässä yhteisössä. Pojan on täytettävä toksisen maskuliinisuuden normit – tai lähdettävä niitä pakoon.

LUKIESSANI Louis’ta mieleni sopukoissa soi Lou Reedin ja John Calen kappale ’Smalltown’, joka avaa heidän Andy Warholille omistetun teemalevynsä Songs for Drella (1990):

”When you’re growing up in a small town / You know you’ll grow down in a small town / There’s only one good use for a small town / You hate it – and you know you’ll have to leave”

Warholat olivat Karpaateilta saapuneita ruteeneja, Pittsburghiin asettuneiden siirtolaisten alinta kastia. Andy ei herkkänä mammanpoikana ollut aivan tavallinen jannu ja sai kokea lapsuudessaan elämän ehtojen nurjaa puolta, mutta ei sentään Eddyn kaltaista murjomista.

Eikä terästeollisuuden savusumuistamaa Pittsburghia voi pitää varsinaisena pikkukaupunkina. Andrei-isän säästöillä maksettiin lahjakas kuopus myös kaupungin teknilliseen korkeakouluun, Carnegie Techiin. New Yorkiin Andy lähti vasta tutkintopaperit taskussa.

EDDY TEKEE parhaansa peittääkseen hinttihäpeänsä ja miehistyäkseen kovikseksi toisten nuorukaisten joukkoon. Hän pelaa ja seuraa entistä vakavammin jalkapalloa, katsoo televisiosta ammattipainia ja vakuuttaa kiivaasti vihaavansa homoseksuaaleja.

Turhaan. Vihoviimeiseksi vaihtoehdoksi jää myöntää epäonnistuneensa, luovuttaa ja paeta. ”Siinä iässä onnistuminen tarkoitti sitä, että oli samanlainen kuin muut. Olin tehnyt kaikkeni.”

Lähtö lukioon läänin suurimpaan kaupunkiin Amiensiin on irtiotto avarampaan ilmapiiriin. Hyvätapaiset (porvaris)pojat tuntuvat määrittelevän miehisyyden toisin kuin isä ja tehtaan miehet kotikylässä, josta ei ylioppilaita juuri tullut.

PARISSA kuukaudessa käy selväksi pukeutumisesta lähtien, että joukkoon sopeutumisen haasteet eivät ole kadonneet. ”Moi Eddy, aina vaan yhtä homo?” uusi koulutoveri tervehtii romaanin viimeisellä sivulla.

”Muut nauravat. / Minä myös.”

Ei muuta kuin provinssista kohti suurempaa maailmaa. Henkinen ja fyysinen matka jatkuu edelleen yliopistoon ja kaikkien mahdollisuuksien Pariisiin, jossa vapauden rinnalla odottaa väkivallan historia.