LYHENTÄÄKSENI klassikkovelkaani (ks. päivitys 29.3.) liityin Jaakko fatalistin ja hänen isäntänsä (suom. Jukka Mannerkorpi) seuraan ja viihdyin mainiosti. Valistusajan tunnettu ensyklopedisti Denis Diderot ei ollut tosikko tietosanakirjailija, vaan osasi käyttää taipuisaa kynäänsä – niin, mihin vain.
Oppineen lahjakkuuden oli 1700-luvulla vielä mahdollista taittaa suurin piirtein kaikki kirjoitettu kaikilta aloilta. Merkitykselliseksi koettu proosa taisi olla rasteista helpoimmasta päästä. Siihen kaanoniin sovittautuessaan Diderotin kertojahahmo ei ole turhan vaatimaton lopetellessaan urakkaansa:
Jaakko fatalistin ja hänen isäntänsä käymät keskustelut ”ovat tärkein teos, mitä mestari François Rabelaisin Pantagruelinsekä Ystävä Mathieun elämän ja seikkailujen jälkeen on ilmestynyt”.
Perään tulee vielä ranskalaisesta yläviistosta rinnastus Tristram Shandyyn ja Laurence Sterneen: ”pidän häntä aivan erityisesti arvossa toisin kuin useimpia muita hänen kansakuntansa kirjailijoita, joiden tapana on jokseenkin kursailemattomasti varastaa meiltä ja parjata meitä”.
EI CERVANTESIAKAAN unohdeta. Opimme, että ”Jaakko ja hänen isäntänsä osasivat toimia vain yhdessä eikä heistä erikseen ollut mihinkään enempää kuin Don Quijotesta ilman Sanchoa”.
Näitä parivaljakkojahan riittää, nokkelia palvelijoita ja renkejä hiukan haihattelevaisten herrojen sidoksena arjen hoitamiseen. Sinuhella on Kaptahinsa, Puntilalla Matti. Kertomukset saavat eloa keskinäisestä riippuvuudesta, ja hierarkioista avautuu koomisia mahdollisuuksia.
Diderotin kertoja pysäyttää vähän väliä tarinan, puhuttelee lukijaa ja tarinoi itse sen sijaan, että antaisi suupaltin Jaakon ja isäntänsä jatkaa loputonta tarinointiaan. Syntyy sepitettä sepitteen päälle ja lomaan, ikään kuin postmodernia romaania ei olisi keksitty vasta parisataa vuotta myöhemmin.
Matkaa tehdään ei mistään ja ei minnekään. Ja tietysti: kertoja kiistää kiistämästä päästyään, että tässä olisi kyse romaanista.
JAAKKO ON LISÄNIMENSÄ mukaisesti fatalisti ja suhtautuu tapahtuvaisen käänteisiin lunkisti. Hän ei milloinkaan lähde liikkeelle ilman viinileiliään, josta naukkailee tiuhaan neuvonantavia.
Isäntä muotoilee filosofisen avainkysymyksen heti ensisivuilla: ”tuliko hyväntekijästäsi aisankannattaja siksi, että niin oli ylhäällä kirjoitettuna, vai oliko asia ylhäällä kirjoitettuna siksi, että sinä teit hänestä sellaisen?”
Kirjan parissa sopii filosofoida vapaan tahdon problematiikasta, johdatuksesta ja ties mistä, jos mieli tekee. On Spinozaa ja Descartesia, mutta kepeästi kuin ohimennen sivulauseessa, viittauksia (vai letkautuksia) aikalaisiin Voltairesta Rousseauhun.
EN JÄÄ VAIVAAMAAN pääparkaani, vaan ajattelen Diderotin rinnalla Boccaccion Decameronea. Mitä olivatkaan menneiden aikojen mahdollisuudet ajanvietteisiin, jos ei tarinointi ja eroottiset leikit. Ja eikö niiden yhteen kietoutuminen ollut luonnollista ja väistämätöntä?
Entä täyttävätkö tinderit ja sarjaviihde tänään samaa tarvetta? Muodot vaihtuvat, mutta sisällöt säilyvät. Ainakin Jaakon kertomaan isäin saarnaan kaupunkiin lähteville pojille on helppo yhä yhtyä:
”Välttäkää huonoa seuraa, hakeutukaa esimiestenne suosioon tekemällä työnne täsmällisesti, säilyttäkää uskontonne, kavahtakaa pahatapaisia tyttöjä ja keinottelijoita älkääkö missään tapauksessa milloinkaan allekirjoittako vekseliä.”