TUNNEN PISTON sydänalassa, kun ostan vastailmestyneen kirjan marketista. Noin periaatteessa olisi mieluisampaa asioida jossain oikeassa kirjakaupassa, jotka varmasti tarvitsevat joka euron pysyäkseen mukana bisneksessä.
Mutta joskus hätä ei lue lakia. Suunnatessani pääsiäisen pitkäksi viikonlopuksi maakuntaan pysähdyin pikatien varressa ruokaostoksille ja havahduin siihen, että mukaan varaamistani kirjoista puuttui jotain.
Hiljaiset pyhät ovat kuin pyhitetty Olli Jalosen uuden romaanin lukemiselle.
VEIJO MERI RISTI aikanaan romaaninsa Vuoden 1918 tapahtumiksi, kun 1960-luvulle tultaessa halusi ottaa etäisyyttä sisällissotamme syvästi latautuneisiin nimityksiin ja tulkintoihin. Suurten kansallisten kertomusten sijaan huhtikuun päivät ja ihmisten kohtalot Riihimäen asemanseudulla näyttivät sekavailta ja sattumanvaraisilta.
Tulkitsen Jalosen tunnustavan jonkinlaista hengenheimolaisuutta nimetessään Puhtaan viiruisen elämän toista osaa: ”Vuoden 18 niin sanottuja tapahtumia”. Maantieteellisestikään ei olla kaukana, Hämeenlinnassa ja erityisesti sen Rinkelinmäellä.
Sotatapahtumissa ei paljoa piehtaroida, mutta ne sivuavat arkisten ihmisten elämää ja muokkaavat kohtaloita. Kertojia on tusinan verran, katkelmat lyhyitä ja henkilökohtaisia. Sammakkoperspektiiville luo kontrastia ajan julkaisuista noukitut autenttiset otteet, joissa jakolinjat ja ryhmäkunnat piirtyvät hyytävän terävästi.
JALONEN ON jälleen löytänyt pistämättömän tyylin kudelmalle, jossa koostuu kuva nuoresta Suomesta ja sen aatteiden kirjosta itsenäisyyden haparoivilla ensi askelilla. Se on toisiaan kyttäävien tasavalta, jossa erilaisuutta vierastetaan omienkin kesken.
Yksi hulppeimmista on kunnallinen raittiudenvalvoja, jonka tehtävä kieltolain oloissa on liikkua sekä varjoissa että valoissa, valistaa mutta varoa nuuskijan tai santarmiurkkijan mainetta.
Tavoitellaan tervettä valkoista Suomea, mutta myös sen lujimmassa lukossa ”suojeluskunnissa on paljon työtä jotta edes osa piiripäälliköistä ja paikallisjohtajista käsittäisi että myös niille kuuluu isänmaan suojeleminen alkoholiviholliselta”.
Ahdasmielisyyttä harjoitetaan aitosuomalaisuuden nimissä, kansallisesta näkökulmasta voi vieraiden kielten harrastaminenkin olla arveluttavaa. Punikkien puolella painostetaan julkisiin anteeksipyyntöihin ja katumukseen, jos on erehtynyt rikkuritöihin tai luopioksi muuhun työväestöä vastaan tähdättyyn toimintaan.
”TARKKAILKAA naapureitanne ja raportoikaa poikkeavuuksista”, meillä oli koulupoikina tapana pilkata yhteiskunnan tai ylipäätään yksilönvapautta holhoavia pyrkimyksiä. Kaikkina aikoina se ei ole Suomessakaan käynyt vitsistä.
Sisällissota tai kansan suussa kapina jätti perinnön, jonka kerrostuneen kollektiivisuuden purkamiseen meni Suomessa vuosikymmeniä. Puhtaan viiruisen elämän kertojagalleriassa on kuitenkin paljon heitä, joiden pyrkimykset ylittivät syntyneitä ”blokkirajoja”.
Kenties koskettavin on Kerttu, joka ponnistelee kaikkensa huolehtiakseen pikkusiskostaan Kielosta, pedatakseen tälle parempaa tulevaisuutta. Spoilaamatta tarinaa uskaltaa ehkä sanoa, että surun ollessa suurin tulee rakkauden armokin Jalosen taitavissa käsissä lähelle.
SUKULAISSIELUISUUTTA herättää Helsinkiin opiskelemaan päätynyt Miikael, jonka poikamiesboksin hyllyssä on hyvinkin puolitoista metriä kaunokirjoja. Merkittäviä hankintoja, joita tulee huolella punnita:
”Uudet ostan kirjakaupasta mutta niihin olen asettanut itselleni rajan että kuukaudessa saa ostaa vain yhden täyshintaisen. Niin sen samalla valitsee tarkemmin ja lukee ensin mainokset.”