PENTIKULMAN vappumarssi oli tänäkin vuonna peruttu osanottajien ilmeisen vähyyden vuoksi. Niinpä suuntasin päivän kuntoilun Urjalan kirkonkylälle Laukeelaan ja sieltä alkavalle metsäreitille, Pietarin polulle.

Muistaakseni Täällä Pohjantähden altakaan ei löydy varsinaista vapunvieton kuvausta. Mielenosoituskulkue hengennostatuslauluineen kylläkin, kun vastaperustetun Työväenyhdistys Riennon väki kävi talvella 1907 todistamassa Laurilan Anttoon perheen traagista häätöä torpastaan.

Mestari Halme oli värkännyt tähän ensimmäiseen taisteluun yhdistykselle punalipun, jota Akseli Koskelalla oli kunnia kantaa joukon kärjessä. ”Ylväänä liehuu sosialismin lippu nuoren työläissankarin teräksisten käsivarsien kannattamana”, Kansan Lehti raportoi tapahtumasta kuvien kera.

Isä-Jussi ihmetteli moista sankaruutta, joka saattoi vaarantaa Koskelankin torpparisopimuksen. ”Mutta kyllä sinä vaan siinä komee olet”, Alma puolestaan katseli poikansa kuvaa. ”Toi pääskin on niin pystyssä että…”

RIENNON LIPPU ei selvinnyt vuoden 1918 kapinasta, sillä voittoisat suojeluskuntalaiset sen löysivät ja polttivat. Työväenyhdistykselle rakennetun talon Kivivuoren Janne sai sentään juristeriallaan pelastetuksi pitkän riidan päältä, mutta toiminta oli sisällissodan jälkeen lamassa.

Ajatellen 1920-luvulla elpynyttä työväenkulttuuria ehkä hieman yllättävästikin koko yhdistys katoaa Väinö Linnan tarinasta. Kunnes lapualaisaikana ”isänmaan miehet” käyvät lyömässä työväentalon ikkunat sisään ja rikkomassa uunin, savupiippuunkin pudotettiin tiilikiviä.

Niin, olihan Pentinkulman johtava kommunisti Siukola liittynyt Rientoon, kun kirkonkylän kommunistinen yhdistys oli lakkautettu. Näin sitä varmistettiin, että kiihotuskokouksista tuli loppu. Sosiaalidemokraattista laillisuuslinjaa ajava Jannekin hakattiin ja istutettiin muurahaispesään.

POHJANTÄHTI-sovitukset ajattelee usein päättyväksi sotiin, joissa Koskelan pojat kaatuvat – kuin setänsä vuonna 1918, muttei sentään kuin teloitusryhmän edessä. Kirjatrilogian kolmas osa jatkuu kuitenkin kolmisenkymmentä sivua jatkosodan jälkeiseen rauhaan.

Pappilan ryöväämä Jussin raivaama suo palautetaan viimein Koskelaan, mutta Akseli kaatuu maita tarkastaessaan eikä enää nouse. Janne pelastaa vanhana miehenä työväenyhdistyksen vielä kerran, ei lahtareilta eikä lapualaisilta vaan kommunisteilta, jotka yrittävät vallata Riennon vankilassa entisestään katkeroituneen Siukolan johdolla.

Linnan tulkinnassa maltillinen, mutta tarvittaessa luja ”kivivuorelaisuus” taisi sittenkin olla se voittava kortti keskellä nuoren Suomen kiihkoilua. Se näkökulma on aika lailla painettu piiloon Kansallisteatterin ylistetyssä Pohjantähdessä, joka rakentuu ”koskeloiden” ja ”salpakarien” välisen polarisaation varaan.

Aikamme kuva sekin.