MARK MAZOWER JULKAISI parikymmentä vuotta sitten näkemyksellisen kirjan nimeltä Dark Continent (1998), joka ei ollut tulkinta Afrikasta 1800-luvulla vaan Euroopan 1900-luvusta. Maanosasta, jonka kohtalosta kamppailivat kolme suurta ideologiaa: kommunismi, fasismi ja liberaali demokratia.
Mutta missä oli tällä kertaa ”pimeyden sydän”, jota kohti Joseph Conradin romaanissa aikanaan noustiin ylös Kongojokea? Johtivatko jäljet Berliiniin vai Moskovaan? Uuden uljaan yhteiskunnan synnyttämisessä kun syntyi pahaa jälkeä yhtä lailla Hitlerin kuin Stalinin johdolla. Ja sivistyksen valoahan se siirtomaavaltias Kurtzkin lähti levittämään Afrikan ytimeen.
Hirmutöille ei ole mielekästä luoda hierarkiaa, ainakaan sellaista, jossa syntiä siistittäisiin vielä suuremmalla synnillä. Historiakuvan ja -kulttuurin näkökulmasta on kuitenkin kiinnostavaa, miten eri asiat painottuvat keskenään läheisissä, arvoiltaan ja asenteiltaan monella tapaa hyvinkin samankaltaisissa yhteiskunnissa.
POHJOISMAITA KUTSUTTIIN 1900-luvulla jopa ”perheeksi”, mutta geopolitiikka ja kova kokemus vetivät Pohjanlahteen myös jakolinjoja. Ruotsi luovi joustavasti läpi toisen maailmansodan joutumatta taistelevaksi osapuoleksi, mutta yhtyi sen jälkeen yleiseurooppalaiseen käsitykseen natsi-Saksasta pahuuden äärimmäisenä tyyssijana.
Näkemys tulee nykyään vastaan vaikkapa dekkareissa, joissa menneisyyden salat kuoritaan kerros kerrokselta auki. Lopulta löytyy syrjäisen kartanorakennuksen kellarikerrokseen kätketty huone tai paremminkin bunkkeri, jossa jatketaan isoisien kulttiriittejä kansallissosialistisen rekvisiitan ääressä.
Suomalaisia ovat koskettaneet suoremmin kommunismin kauhut ja uhkat. Vallankumous ja vankileirien gulag väijyivät lähellä itärajan takana, ja välillä niitä yritettiin työntää väkivalloin nielaisemaan koko Suomen. Kansakunnan elämän ja kuoleman taistossa pirua sopi torjua vaikka pelsepuupin avulla.
Tästä näkökulmasta katsoen keisarillinen Saksa tuli valkoisten avuksi 1918, ja Hitlerin sateenvarjo avautui Suomen suojaksi talvisodan jälkeen. Vielä kesäkuussa 1944 valtiojohto kuittasi mieluummin lojaalisuussitoumuksen, jota Ribbentrop saapui hankkimaan Helsingistä, kuin Molotovin tyrkyttämän vaatimuksen ehdottomasta antautumisesta.
RUOTSILLA ON PERINTEITÄ moraalisena suurvaltava ja maailman omanatuntona. Pääministeri Göran Persson jatkoi tätä traditiota 1990-luvun lopulla, kun hänen hallituksensa johdolla ryhdyttiin nostamaan holokaustin muistamista, sekä Ruotsissa että saman tien myös laajemmin kansainvälisesti.
Koululaisille ja muille kiinnostuneille levitettiin juutalaisten joukkotuhosta kertovaa Stéphane Bruchfeldin ja Paul A. Levinen kirjasta …om detta må ni berätta… (1998), joka lienee tätä nykyä Ruotsin painetuin kirja Raamatun jälkeen. Se on ladattavissa netistä ilmaiseksi seitsemällä kielellä, myös suomeksi (Kertokaa siitä lapsillenne… Kirja juutalaisten joukkotuhosta Euroopassa 1933–1945).
Ruotsin johdolla perustettiin myös The International Holocaust Remembrance Alliance (IHRA). Tammikuussa 2000 annettiin holokaustista ja sen muistamisesta ”Tukholman julistus” foorumissa, jossa oli edustettuna lähes 50 maata, monet valtiojohtaja- tai ministeritasolla.
Suomessa tämä virallisluontoinen historiapolitiikka näkyi muun muassa siinä, että pääministeri Paavo Lipponen pyysi marraskuussa 2000 suomalaisten puolesta anteeksi kahdeksan juutalaispakolaisen luovuttamista sodan aikana Saksalle. Näille holokaustin uhreille paljastettiin myös muistomerkki Helsingin Tähtitorninmäelle.
Auschwitzin vapautumisen mukaan tammikuun 27. päivää ryhdyttiin viettämään vainojen uhrien muistopäivänä. Kertokaa siitä lapsillenne… ilmestyi opetushallituksen kustantamana versiona, johon oli lisätty Gideon Bolotowskyn kirjoittama Suomea koskeva luku.
TUTKIMUKSEN PUOLELLA Ruotsin suhteesta natsi-Saksaan pääsee pitkälle Klas Åmarkin 700-sivuisella synteesillä Att bo granne med ondskan. Sveriges förhållande till nazismen, Nazityskland och Förintelsen (2011). Sen seuraksi sopii Ingvar Svanbergin ja Mattias Tydénin Sverige och förintelsen. Debatt och dokument om Europas judar 1933–1945 (1997, 2005). Historiakulttuurista löytyy kuitenkin myös tältä osin eroa Suomeen.
”Ruotsalainen tutkimus ottaa hyvin usein myös tietoisesti moralistisen kannan maansa Saksan-suhteisiin”, Vesa Vares arvioi tuoreessa teoksessaan Viileää veljeyttä. Suomi ja Saksa 1918–1939 (2018). Se saattaa maistua ”sodat kokeneen kansakunnan edustajien mielestä ehkä hiukan teoreettiselta”, eikä suomalainen tutkimus olekaan ollut yhtä moraalikeskeistä – ”ainakaan vielä”.
Vares moittii myös yleistynyttä tapaa ”ulottaa keinotekoisesti termi ’fasismi’ kuvaamaan mitä erilaisimpia ryhmiä, henkilöitä ja tapahtumia”, jolloin ”niin pääasiat kuin vivahteet karkaavat entistä kauemmas”. Ilmiö on osa kansainvälisen tutkimuksen trendiä, jota taas inspiroi nykyinen oikeistopopulismin nousu.
Kriittiset terveiset taitavat olla osoitettu Oula Silvennoiselle, Marko Tikalle ja Aapo Roseliukselle, joiden kirja Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet (2016) kertoo alkulauseessaan lukijalle:
”Fasismi on tekemässä voimakkainta nousuaan takaisin läntiseen politiikan valtavirtaan sitten toisen maailmansodan päättymisen. Ilmiön olemukseen kannattaa siksi perehtyä myös Suomessa. Vailla tietoa sotienvälisenä aikana nousseen fasismin ensimmäisen aallon aatteellisesta ja kokemuksellisesta taustasta tämän päivän fasismin ymmärtäminen käy kuitenkin ylivoimaiseksi tehtäväksi. Siksi tämä kirja on kirjoitettu.”
SUOMALAISILLA NÄYTTÄÄ olevan natsi-Saksan suhteen oma erityisongelmansa, joka palautuu jatkosodan aikaiseen aseveljeyteen ja siihen, kuinka sitä tulisi historiallisesti käsitellä. Tutkijoiden ”uusi aalto” karistaa viimeisetkin rippeet erillissotateeseistä ja soveltaa Suomeen yleiseurooppalaisia kysymyksenasetteluita. Moraaliset mittapuut eivät ole niistä aina kaukana, kun taas ”vanha kaarti” nojaa kansalliseen raivorealismiin.
Tällaiselta asetelma on ainakin näyttänyt, kun on seurannut keskustelua Andre Swanströmin tutkimuksesta Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset (2018). ”Särötön kuva ’tavallisista suomalaispojista’ SS-joukoissa romuttuu vuoden tärkeimmässä historiateoksessa”, Helsingin Sanomat otsikoi Oula Silvennoisen tekemän kirja-arvion.
Sotahistorian veteraanit ja perinteiset auktoriteetit ovat olleet teoksesta yhtä sydämistyneitä kuin Silvennoinen innostunut. Lisää polttoainetta näkemysten ristiriitaan tuotti valtioneuvoston kanslian tilaama selvitys, jossa Kansallisarkisto arvioi suomalaisten SS-miesten hyvin todennäköisesti osallistuneen juutalaisten ja siviilien surmaamiseen vuosina 1941–1943.
Maan hallitus on ollut asiasta hiljaa, paitsi sininen puolustusministeri Jussi Niinistö. Hän pani arvovaltansa tohtoritason historiantutkijan pätevyydellä peliin pitäen epäoikeudenmukaisena, että 1 408 vapaaehtoisen päälle heitettiin epäilyn varjo murhatöistä ilman todisteita.
Oppositiosta vastasi SDP:n Erkki Tuomioja, poliittisen historian dosentti. Hänen mielestään ministerin lausunto vesitti hallituksen pyrkimyksen viestiä, että Suomessa otetaan vakavasti myös historian epämiellyttävät piirteet eikä esimerkiksi hyssytellä SS-miehiä. Kyse ei ole mistään pikkujutusta: ”Suomessa ei ymmärretä kuinka iso asia tämä on tuolla Keski-Euroopassa.”
KIIVAINTA HISTORIAPOLITIIKKAA juutalaisten joukkotuholla taidetaan tällä hetkellä tehdä Puolassa, jonka tiukan kansallismielinen hallitus on toistuvasti joutunut tulkinnoistaan ja toimistaan selkkauksiin muun muassa Israelin kanssa. Mutta välttämättä ei tarvitse mennä niinkään kauas, ennen kuin teeman käsittely herättää huomiota. Tukholma riittää.
”Gör som Finland – utred svenska SS-soldaterna”, Matti Palm, Johan Ulvenlöv ja Anders Larsson vaativat Svenska Dagbladetin verkkosivustolla (17.2.2019). Heillä on tuntumaa ja näkemystä asiasta julkaistuaan kirjan SS-veteraani Gustaf Ekströmistä (Utan ånger, 2017), joka oli vielä 1980-luvun lopulla mukana perustamassa ruotsidemokraattien puoluetta.
Tutkijat vetosivat oikeusministeri Morgan Johanssoniin, että tämä ottaisi Suomesta mallia ja teettäisi Ruotsin noin 200 vapaaehtoisesta vastaavan selvityksen. Olihan pääministeri Stefan Löfven vastikään tähdentänyt kansanmurhan kansainvälisenä muistopäivänä, kuinka tärkeää oli yhä levittää tietoa siitä, mitä oikein tapahtui yli 70 vuotta sitten. Antisemitismiä vastaan oli edelleen taisteltava aktiivisesti.
Debattikirjoitus provosoi muutaman kommentin, joissa epäiltiin sen motiiviksi historian totuuksien sijaan päivänpolitiikkaa. Muutamien SS-miesten pöyhimisellä haluttiin vain lyödä ruotsidemokraatteja niin sanotulla natsikortilla. Tärkeämpää tutkittavaa löytyisi esimerkiksi kommunisteista, jotka ahersivat Neuvostoliiton tai DDR:n asialla. Ja olihan Ruotsista tänä päivänäkin vapaaehtoisia sotimassa Syyriassa ja Ukrainassa ja ties missä.
Suomen sotahistoriasta esiintyi suoraviivainen ja yksikaavainen tulkinta. Saksalaiset saapuivat Mannerheimin pyynnöstä puolustamaan Suomea – ja välillisesti myös Ruotsia – Neuvostoliiton aggressiota vastaan. Kukaan muu kuin natsi-Saksa ei piitannut Suomen kohtalosta, esimerkiksi britit olivat huolissaan vain omasta selviytymisestään.
Ja niinhän itse kunkin kuuluu kansallismielisestä kulmasta katsoen ollakin. Suomen historiakeskustelulla on siten heijastuksensa Ruotsissa asti: ”Finlands historia är vår!”