SANOTAAN, ETTÄ ELÄMME identiteettipolitiikan aikaa, joka sirpaloittaa poliittista järjestelmää. Suuret kansanpuolueet eivät enää kokoa äänestäjiä entiseen malliin, ja hallituskoalitiot ovat muuttuneet hauraiksi.

Suomessa 17,7 prosentin ääniosuus riitti kevään eduskuntavaaleissa suurimman puolueen asemaan. Viimeisimmissä mittauksissa perussuomalaiset ovat yltäneet yli 20 prosentin kannatukseen, mutta sitä mandaattia ei ole lunastettu todeksi oikeissa äänestystilanteissa.

On syytä myös muistaa, että nykyiset perussuomalaiset eivät ole kantaneet hallitusvastuuta vielä päivääkään. Puolueen edellisen version suosiosta suli muutamassa kuukaudessa puolet pois, kun se 2015 istui Timo Soinin johdolla ministerikyytiin.

PUOLUEILTA IDENTITEETTIPOLITIIKKA edellyttää kilpailijoitaan vahvempaa omistajuutta tiettyyn tai pariin kantavaan teemaan. Perussuomalaiset erottuvat selkeästi muista kriittisellä asenteellaan maahanmuuttoa ja ilmastotoimia vastaan. Niissä vihreät taas profiloituvat vastapoolina.

Kokoomuksella näyttää säilyvän historiallisesti melko vakaa osuus porvarillisia ääniä. Keskustan ytimessä on yhä maakuntien Suomi, jonka painoarvo vain on kokonaisuudessa kuihtumaan päin. RKP:llä on kieli ja kristillisillä usko.

Vasemmistoliitto on onnistunut uudistamaan äänestäjäkuntaansa monenlaisten marginaalien ja epävarmuudessa elävien kirjoksi. Mutta mitä jää SDP:lle, jonka mahtiaika perustui kyvylle koota eri suuntiin vetäviä voimia laajaa hyväksyttävyyttä nauttivaksi uudistuspolitiikaksi?

VIIME VAALIKAUSI OSOITTI, että sosiaalidemokraattien mobilisaatio nojaa työmarkkina-asetelmaan. Oppositiopuolue pääsi kolmesti nauttimaan kannatuspiikistä, kun kansa nousi ensin vastustamaan pakkolakeja, sen jälkeen aktiivimallia ja sitten irtisanomissuojan heikennystä.

Ongelman muodostaa se, että pelkkä palkansaajan asian omistajuus ei riitä SDP:lle, joka ei halua leimautua ammattiyhdistysliikkeen poliittiseksi siiveksi. Puolue onkin tehnyt lujasti ohjelmatöitä näyttäytyäkseen jälleen pitkäjänteisenä tulevaisuusliikkeenä.

Uskottavuus tulee vasta ajan ja tekojen myötä. Antti Rinteen ”vihreä kansanrintama” syntyi kunnianhimoisesti tulevaisuusteeman merkeissä, mutta talousnäkymien synkkeneminen ja työmarkkinoiden akuutit ongelmat ohjasivat katseen nopeasti pitkästä lyhyeen perspektiiviin.

KANNATUKSEN PEITEALUEET puolueiden välillä ovat liukuvia. SDP:llä ei ole varaa menettää paineen alla olevien palkansaajien uskoa sen kykyyn puolustaa työntekijöitä. Jos tämä luottamus murenee, niin puolueelta katoaa kannatuspohja ajaa muita tärkeitä tulevaisuushankkeitaan.

Sama kiikkulauta pätee myös eläkeläisiin, jotka muodostavat suhteellisesti yhä suuremman osan SDP:n äänestäjistä. Valistuneet seniorikansalaiset tukevat kyllä ”tulevaisuusinvestointeja”, mutta ovat herkkiä tunteelle, että he eivät saa ansaitsemaansa arvostusta ja tarvitsemaansa hoivaa.

Konsensus ja arkiset kompromissit olivat yhtenäiskulttuurin Suomen tapa sovittaa eturyhmien intressejä toisiinsa. Identiteettipolitiikka jättää sellaiselle vähemmän tilaa – eikä tee rajallisen materiaalisen potin jakamista yhtään helpommaksi.

 

Julkaistu Suomen Kuvalehdessä 49/5.12.2019