TIE ROCKIN IHMEELLISEEN maailmaan kulki 1970-luvun jälkipuolella isoveljen levyhyllyn sekä hänen tilaamansa Soundi-lehden kautta. Ja radion, jonka harvoja alan ohjelmia missasin vain harvoin. Niistä imi musiikin lisäksi uutisia siitä, missä mennään, meillä ja maailmalla.

Muistiin on painunut sekin kerta, kun juontaja kertoi Francis Ford Coppolan tulevasta Vietnam-elokuvasta, jossa soisi The Doorsin kappale ”Unknown Soldier”. Seuraavassa ohjelmassa tuli korjaus, että kyseessä olisikin kuin psykologista jännäriä varten luotu ”The End”.

Enempää ei tarvittu nostattamaan odotuksen kuumetta. Coppolan Kummisedät oli jossain jotenkin nähty, vaikka ikää ei ollut kuin 15 vuotta. Mario Puzon romaani luettu, WSOY:n Taskukirjaston SiniSet-pokkarina, jonka kannessa ikoninen Marlon Brando komeili Don Corleonena.

Sama Brando oli kuulemma nytkin luvassa, entistä myyttisempänä. Hänen karismansa ja karmansa piiriin olin jäänyt jo pikkupoikana, kun television kesäsarjassa (?) näin Alastoman sataman ja Hurjapäät, Marcus Antoniuksen puhumassa väkijoukolle Julius Caesarissa.

EIKÄ ILMESTYSKIRJA. NYT pettänyt, kun jonain talvi-iltana 1980 elokuvan viimein pääsi näkemään. Se tuntui myöhään syntyneiden sukupolvikokemukselta, avaukselta Vietnamin sotaan, jonka vastustamisen kanssa yhtäjalkaa rock oli saanut merkityksen ja minua 10–20 vuotta vanhemmat kypsyneet tietoisiksi yhteiskunnasta ja maailmasta.

Kuten Erkki Tuomioja, jonka päiväkirjoista huomaan hänen helmikuussa 1996 suuresti pettyneen kovasti mainostettuun ja palkittuun elokuvaan. ”Sodanvastaisuus on toki hyvä asia, mutta ei poista sitä että filmi on minusta tylsä ja vähäjuoninen ja täynnä näennäissyvällisen onttoa filosofointia.”

Jotain tuontapaista taisin itsekin tuumia, kun 2000-luvun puolella katsoin televisiosta Ilmestyskirjan Redux-version, jossa jo alkujaankin pitkän elokuvan kesto oli venynyt lisäkohtauksilla lähes kolmeen ja puoleen tuntiin. Kotisohvalla pienen ruudun ääressä ei syntynyt vangitsevaa intensiteettiä.

Sitä suuremmalla mielenkiinnolla menin joulukuussa 40-vuotisjuhlanäytökseen ihmettelemään, miltä näyttää Ilmestyskirja. Nyt – Final Cut Tennispalatsin jättiscreenillä. Varsikin, kun kyseessä oli tälläkin kertaa sukupolvien kotaaminen: isä ja poika -ilta.

COPPOLA TARJOILI SIIS jälleen uuden version, jonka eroavaisuuksia aikaisempiin en kykene ulkomuistista identifioimaan. Sen enempää kuin kuvan laatua, jota kuulemma myös oli paranneltu nykyteknologian avulla.

Ratkaisut lienevät onnistuneita, sillä tällä kertaa kolmituntiseksi leikattu elokuva piti otteessaan ”The Endin” ensitahdeista lähtien aina Brandon viimeiseen kuolinkuiskaukseen asti: ”The horror… the horror…”.

Viidakko leimahtaa napalmituleen, ja helikopteriarmada käy wagneriaaniseen hyökkäykseen, joka peittoaa jopa Omaha Beachin realismin Pelastakaa sotamies Ryanin alussa. Robert Duvall tekee hulluna everstinä elämänsä roolisuorituksen, legendaarisia repliikkejä myöten: ”Charlie don’t surf!”

Koko elokuva on sodan mielettömyyden pureutumista yhä syvemmälle mielen sisään. Heti Saigonissa käy selväksi, että kapteeni Willard on yhtä sopeutumaton siviilielämään kuin saamansa salainen tehtävä: etsiä Kamputsean puolelta käsiinsä eversti Kurtz ja tappaa tämä raiteiltaan mennyt entinen eliittiupseeri.

KYSEESSÄ ON ROAD MOVIE, jossa matka tehdään jokea pitkin partioveneellä, aina vain kauemmaksi irti sivilisaatiosta. Juonen sijaan kohtauksesta toiseen kehitellään panoraamaa ja painostavaa tunnelmaa.

Yhdellä seisakkeella puputyttöjen provokatiivinen tanssishow sotapoikien piristämiseksi päätyy pidättelemättömään anarkiaan. Se taas on jo valmiiksi vallitseva tila amerikkalaisten viimeisessä tukikohdassa Do Lungin sillalla, josta Willard jatkaa eteenpäin – kohti pimeyden sydäntä.

Kurtz on ollut tajunnassa läsnä koko elokuvan ajan, enää on jäljellä hänen kohtaamisensa. Mutta matkan päättäminen onkin koko road movie -genren ikuinen ongelma. Mitä on tien pässä niin, että se motivoi koko reissun?

Viidakon ytimestä löytyvä amerikkalaissotilasta jumalhahmona palvova alkuasukasyhteisö on yhtä epäuskottava kuin Kurtzin höpisemä kvasifilosofia pinnallista. Dennis Hopperin fotojournalistin sekoilu paikan päällä ei paranna asiaa eikä asetelmaa.

Mutta Brandon magia pelastaa paljon, ja huikea kameratyöskentely loput. Kurtz antautuu kohtalokseen katsomaansa murhaan kuin yhteistanssissa vesipuhvelin rituaaliteurastuksen kanssa. Elokuva päättyy, enempää ei tarvita.

NUORUUDEN KULTTIKOKEMUSTEN kanssa on riskinsa, kun koettaa kohdata ne uudelleen. Ei niiden äärellä tarvitse tavoittaa samaa munaskuiden värinää kuin silloin joskus. Riittää hyvin jos ymmärtää, miksi aikanaan sisuksissa kolahti.

Sitäkin ilahduttavampaa on, että Ilmestyskirja pärjäsi suurella kankaalla yhä omillaan eikä pelkän nostalgian varassa. Eikä yhtään harmittanut, että aloitteen koko elokuvakeikkaan tehnyt, kameratyöskentelyyn ammattimaisesti paneutuva poika tuntui olevan elokuvasta yhtä liekeissä kuin isänsä.