SYYSKESÄLLÄ 1984 PYSÄHDYIN pariksi päiväksi Müncheniin huilaamaan, ennen kuin interrail vei eteenpäin Alppien yli Italiaan ja Välimerelle. Kaduilla maleksiessani bongasin seinään tai pylvääseen kiinnitetyn ilmoituksen, jonka mukaan kaupungissa olisi illalla tarjolla elävää jazzia.

Karttapahaiseni ei tunnistanut klubin osoitetta, mutta onnistuin jotenkin löytämään ydinkeskustan ulkopuolelle oikeille huudeille. Kaduilla ei näkynyt ristin sielua missään. Harhailin aikani, kunnes yhdessä kulmauksessa näytti musta mies menevän sisään kyltittömästä ovesta.

Siis sinne. Isohko kellaritila oli tikattu täyteen väkeä, jonka ahtaista väleistä coolit tarjoilijat kulkivat tarjottimet täynnänsä oluttuoppeja. Viilentävät tulivat tarpeeseen, sillä sakea ilma tihkui hikeä. Lavan puolelta lämpötilaa hilasivat ylös George Adams ja Marvin ”Hannibal” Peterson torvillaan – sekä nouseva kuuma kitaristi John Scofield.

Vuosia myöhemmin käsiini osui levy George Adams, Hannibal & Friends: More Sightings (1984), jolle tuon kiertueen Zürichin-keikka on taltioitu. Eihän se näin jälkikäteen kotioloissa kuullosta järin ihmeelliseltä, mutta en anna sen häiritä ajan patinoimaa nuoruuden muistijälkeä.

TUOSTA ENSIKOHTAAMISESTA on hämmästyksekseni hujahtanut yli 35 vuotta. Scofield täyttää kohta 70, ja muutama vuosi sitten hänet palkittiin Grammylla levystä Country for Old Men (2016), jolla musiikki on nimen mukaista, toki groovekkaaksi jazziksi maustettuna.

Odotuksissani saattoi silti olla ripaus nostalgiaa, kun viime maanantaina suuntasin Hakaniemeen Koko Jazz Clubiin. Luvassa oli Scofieldin soolokeikka, pelkkä mies ja kitara. Aina simppeli ja vaativa yhdistelmä, kuinka pitää yleisöä koukussa ja jäänitettä yllä.

Sali oli tälläkin kertaa täysi, kukin hillitysti istumapaikallaan, mutta meininki mieluummin unelias kuin sykkivä. Perinnekappaleet seurasivat toisiaan enimmäkseen laiskanpuoleisessa tempossa. Sinänsä sympaattinen, kotokutoinen olohuonetunnelma.

Scofield teki temppunsa ammattipelimannin taidolla, ja yleisö taputti kohteliaasti. Kipinä vain oli kadoksissa, tai ainakin piilossa vakan alla. Mietin, kumpi meistä on tullut vanhaksi – vai molemmat?

TORSTAI OLI TAAS TOIVOA täynnä, Leppävaaran Sello-salissa, johon juna vie Helsingin keskustasta joutuisasti. Stagella Marc Ribot, toinen kitarasankari, jonka kuulemista livenä muistan hyvällä ainakin Tampereen Jazz Happeningista vuodelta 2006.

Ribotin kollektiivinen kvartetti Spiritual Unity suoritti silloin sielukasta rituaalia Albert Aylerin hengessä. Samanniminen levytys (2005) on yhä mainiosti kestävää kuunneltavaa, samoin kuin samasta sammiosta ammentanut hieman varhaisempi soololevy Saints (2001). Ennakkoluulottomia korvia ne tosin edellyttävät molemmat.

Yksin Ribot Espoossakin tassutteli lavalle, ei puhunut turhia, vaan käpertyi akustisen kitaransa ympärille. Tarjolla oli tour de force, josta yleisö ei varmasti tiennyt, sopiko sitä lainkaan keskeyttää aplodein. Soitto jatkui uralta toiselle, ikään kuin Ribot olisi aina saanut uudesta ideanpätkästä kiinni.

Tyylilleen uskollisesti miehen tyylikirjo oli edelleen laaja: eurooppalaisesta klassisesta perinteestä meksikolaisiin sävyihin, hassuttelua 30-lukulaisista standardeista rämebluesiin. Eikä asenteessa koskaan ole kovin kaukana free ja ”punk”, miten kukin niitä sitten aistii ja vaistoaa.

Rootless Cosmopolitans (1990) oli aikanaan nimeltä Ribotin ensimmäinen oma levytys, jolloin hän oli jo hankkinut mainetta muun muassa Tom Waitsin luottomiehenä. Kosmopoliitti oli nyt enemmän hienostunut kuin hermostunut ja postmoderni poukkoilu pysyi sopivasti aisoissa. Runsaslukuisen yleisön oli helppo kiittää.