POHJOISMAINEN HYVINVOINTIVALTIO on maailmanluokan brändi. Sen mainetta eivät ole onnistuneet olennaisesti tahraamaan edes yhteiskunnallisesti suuntautuneet menestysdekkarit, jotka ovat pitkään esitelleet menestystarinan pimeitä kääntöpuolia. Kukapa sen kiistäisi, että kansankodeistakin löytyy paljon pahoinvointia.

Hyvinvointivaltion/yhteiskunnan purkamista ei silti esitä, saati vaadi juuri kukaan, ei ainakaan julkisesti. Pohjoismaista mallia halutaan korkeintaan uudistaa, jotta se voidaan pelastaa. Yksilön vastuuta kollektiivin sijaan korostava intellektuelli Jari Ehrnrooth on lähinnä säännön vahvistava poikkeus, joka ei ole saanut suuremmin seuraajia.

”Vanhoillinen hyvinvointivaltio on tullut aatteellisen, poliittisen ja taloudellisen tiensä päähän”, Ehrnrooth kirjoitti kesällä 2018 ja ennusti: ”Tulevalla vaalikaudella alkaa suomalaisen yhteiskuntapolitiikan ennennäkemätön korjaus.”

Se vaalikausi on puolivälissä, ja valtiovetoinen kollektiivinen vastuu kansalaisista kovemmassa kurssissa kuin koskaan sitten sota-ajan. Apua, tukea ja korvauksia huutavat nyt kilpaa kaikki sellaisetkin tahot, jotka periaatteessa ovat sitä mieltä, että parasta politiikkaa on olla puuttumatta heidän asioihinsa.

Selittävä tekijä on tietysti koronavirus ja pandemia. Toisaalta poikkeusolot osoittavat jälleen kerran, että viime kädessä ja hädän hetkellä ei oikeastaan ole muuta mihin nojata kuin valtio. Sen rakenteista ja poliittisen järjestelmän legitimiteetistä kannattaisi pitää huolta myös parempina aikoina, että ne kestäisivät isompien ja pienempien kriisien koetuksia.

POLITIIKAN PUOLELLA Elina Lepomäki (Vapauden voitto, 2018) koetti pari vuotta sitten kyseenalaistaa, onko pohjoismainen hyvinvointivaltio sittenkään aivan maineensa veroinen, paras yhteiskuntamalli. Hän tunsi vetoa angloamerikkalaisiin yhteiskuntiin, joissa tulonsiirtojen ja julkisten palveluiden osuus on paljon pienempi – ja siten myös veroaste.

Lepomäki ei myöskään nähnyt, ”miten naisten asema olisi Yhdysvalloissa tai Britanniassa heikompi kuin meillä, tai myöskään sitä, miten naisten ja miesten tasavertainen asema olisi erityisesti hyvinvointivaltion tuote”. Naisten osuus johtajistakin oli Yhdysvalloissa 41 prosenttia, kun Suomessa jäätiin 32 prosentilla suurin piirtein OECD-maiden keskiarvoon.

Taustalla oli Elinkeinoelämän valtuuskunnan analyysi (Lasikaton paradoksi, 2019) naisten etenemisestä työurilla. ”Valtion sääntelyn sijaan Pohjoismaiden tulisi luottaa enemmän markkinavoimiin naisten työurien edistämiseksi”, kuului sen lanseerauksen johtoajatus.

Tilastotiedot ja niihin nojaavat johtopäätökset laahaavat aina pikkuisen jäljessä. Viikko sitten EVAn Lasikattomittarin päivitys osoittaa, että edellistä raporttia julkaistaessa naisjohtajien osuus Suomessa olikin jo 37 prosenttia.

EVAn johtajan Emilia Kullaksen sanoin ”Suomi kirii kiinni tasa-arvon mallimaata Ruotsia”, jossa naisjohtajien osuus kaikista johtajista on noussut 42 prosenttiin. Yhdysvallat on pysynyt paikallaan, mutta esimerkiksi Britannia on Suomen takana. Ykkössijaa pitää Islanti (44 %), sen sijaan Norja (33 %) ja Tanska (27 %) jäävät yllättävän kauaksi.

”POHJOISMAINEN MALLI” koostuu usein viidestä erilaisesta versiosta. Sukupuolten välisessä tasa-arvossa on työmarkkinoilla itse kullakin varmasti vielä paljon parannettavaa, mutta tuskinpa hyvinvointivaltiosta saadaan tulppaa naisjohtajuuden esteeksi. Suomessa hallituksen kokoonpano ei ole mikään irrallinen ilmiö, vaan lasikattoja helähtää rikki kaikkialla.

Puhumattakaan naisten yleisestä osallistumisesta yhteiskuntaan, koulutukseen ja työelämään. Vertailun pohjaksi sopii lukea vaikkapa Laura Saarikosken kokemuksia kirjeenvaihtaja-ajaltaan Yhdysvalloissa tai Anu Partasen kirjaa Pohjoinen teoria kaikesta (2017/engl. 2016). Toimivaa hyvinvointivaltiota ei ole aivan syyttä suotta pidetty naisten mahdollisuuksien parhaana avittajana.