SATTUNEESTA SYYSTÄ KÄYN säännöllisesti verikokeessa. Rutiinista ei sinänsä ole suurta vaivaa, sen kun joutessaan poikkeaa Kampin Huslabiin, ja tulokset tulevat tekstiviestinä puhelimeen. Hyvinvointivaltion perusterveydenhuolto pelittää tältä osin kohdallani hyvin.
Toki näytteen ottoa joutuu hiukan jonottamaan, välistä pitempäänkin. Sekään ei sureta, kun varaa luettavaa mukaan. Ja jos kirja on riittävän hyvä, niin oma vuoro voi koittaa liiankin nopeasti. Pitkäkaarinen epiikka ei ehkä ole muutenkaan olosuhteisiin paras valinta, sen verran ympärillä on liikettä ja hälyä, televisiokin salin seinällä pääsääntöisesti auki.
Myös odottelukirjan teemaa ja luonnetta on syytä punnita. Viimeksi mukaani osui Henrik Tikkasen omaelämäkerrallisten tunnustusten sarjasta Yrjönkatu, jonka seurassa ajattelin jatkaa sukellustani Svenskfinlandin kulttuuriseen, ellei sielulliseen maisemaan. Sitä edeltäneet osoitekirjat kannattaisi varmasti nekin kerrata tuorein silmin.
YRJÖNKADUN ALUSSA 54-VUOTIAAN eli täsmälleen ikäiseni Tikkasen kaulaan on avioliittokriisien keskellä ilmestynyt kyhmy, ja työpaikkalääkäri passittaa hänet laboratorioon pientä verenkuvaa varten, noin varmuuden vuoksi. Tyrmäävä diagnoosi kertoo sitten leukemiasta, elinaikaa jäljellä kymmenestä päivästä kymmeneen vuoteen.
Minusta tuntui yhtäkkiä, että tämänkertainen rutiinikeikka laboratorioon ei ollut yhtä mukava kuin tavallisesti. Tikkasen terapiakirja vei kuitenkin mukanaan, tilintekoa rakkauteen ja juoppouteen jossain sodan ja syövän välissä. Elämän makua riittävän verevänä, että en muistanut labran jälkeen vilkuilla kännykkään kolahtavia tekstiviestejä yhtään aikaisempaa huolestuneempana.
Henkilöhistorian ohessa huomio kiinnittyi Helsingin hahmottamiseen, kuljenhan itsekin Yrjönkadun kulmilla lähes päivittäin. Amos Andersonin taidemuseon ikkunasta Tikkanen katsoo kadun ylitse Helsingin entistä suojeluskuntataloa, jonka pihalla hän ampui 15-vuotiaana poikasena ”polvelta venäläisiä pommikoneita sodan ensimmäisenä päivänä vuonna 39”. Siis oikeasti, kovilla panoksilla.
Minä täytin 15 vuotta samaan aikaan kuin Tikkanen viimeisteli kirjaansa, syksyllä 1979, jolloin tuo vanha suojeluskuntatalo purettiin ja Meijeriväen Eläkekassa rakennutti tontille toimisto- ja liikerakennuksen. Sen katutasossa toimi Nordian elokuvateatteri, jonka kolmessa salissa pyörivät 1980-luvun alkupuolella Helsingin parhaat leffat. Kahvilan puolella lojui lehtiä luettavaksi.
OTIMME NORDIAN OMAKSEMME. Taisin nähdä juuri siellä ensimmäisen kerran Kaurismäkien Arvottomat, jonka jälkeen Suomi-elokuva ei ollut enää entisensä. Ranskalaisista Truffaut’lta kenties Viimeinen metro ja varmasti Jean-Jacques Beineix’n tyylitelty Diiva, Eric Rohmerin sympaattista sarjaa ”Komedioita ja sananlaskuja”. Jim Jarmuschin Muukalaisten paratiisi, ensimmäiset Almodovarit, Wendersin Paris, Texas – ja mitä kaikkea…
Heidi Köngäs (HS 25.7.1982) näkyy nimittäneen Nordian linjaa popular art house -ajatteluksi, jonka ”sivistyneessä ilmapiirissä ei tapaa rasvalla hiuksensa muotoilleita poikia eikä 50-luvun vaatteisiin puettuja tyttöjä”. Yleisö oli kuitenkin ”omalla tavallaan yhdenmukaista: samettipukuista, lettipäistä ja pyöreäkärkisiin kenkiin pukeutunutta”.
Samettipuku? Ei saakeli, enpä tunnista sen enempää itseäni kuin kavereitanikaan kuvauksesta. Toisaalta kesällä 1982 olin vaihto-oppilasvuoden päältä vasta palaamassa Helsinkiin ja varsinainen Nordia-aikani siis vasta edessä.
Samanhenkisiä elokuvia näki myös Yrjönkadun toisessa päässä, Erottajan mäen päällä Dianassa, joka toimi vuosikymmeniä nimellä Edison. Tikkanen muistelee käyneensä siellä kerran pikkupoikana isänsä kanssa katsomassa Rin Tin Tiniä.
NÄIN AJATUS JA MUISTI LIITÄVÄT, elävinä mutta luultavasti epäluotettavina kuten aina. Tikkasen Yrjönkadulle on eduksi se, että sen rinnalla voi lukea Märta-vaimon versiota tapahtumien kulusta ja luonteesta (Två: Scener ur ett konstnärsäktenskap/Kaksi: Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta, 2004).
Entäs se Svenskfinland? Oman pesän likaajaksi haukutun Henrik Tikkasen mukaan se on ”yksi maailman tiedostetuimpia mutta hämärärajaisimpia maantieteellisiä käsitteitä” ja itse asiassa jotakuinkin mahdoton liata. ”Mikä yhden suomenruotsalaisen rinnassa on lokaa on toisen rinnassa mitali.”
Jaa-a. Taidan Kulosaarentien (1975), Majavatien (1976), Mariankadun (1977) ja Yrjönkadun (1980) jälkeen jatkaa vielä edelleen päätösosaan Henrikinkadulle (1982).