Puoluekenttä on muuttunut entistä hajanaisemmaksi, ja se saattaa näkyä ensi kevään europarlamenttivaaleissakin.
VIIME VUOSIEN PARLAMENTTIVAALIT ovat suistaneet monessa Euroopan maassa puoluejärjestelmää pois perinteisestä tasapainostaan. Poliittinen kenttä on samanaikaisesti polarisoitunut ja pirstoutunut. Keskipakoisvoimat tuntuvat jylläävän.
Sama tendenssi voi leimata ensi kevään europarlamenttivaaleja. Niiden tulosta on vaikea ennustaa jo siksi, että europarlamenttivaaleissa äänestysprosentti jää yleensä alhaiseksi. Merkit viittaavat silti siihen, että europarlamentista tulee vaalien jälkeen aiempaa sirpaleisempi.
Europarlamentin suurimpia ryhmittymiä ovat perinteisesti olleet keskustaoikeistolainen Euroopan kansanpuolue sekä sosialistien ja demokraattien ryhmä. Kummatkin ryhmittymät menettivät kannatustaan jo vuoden 2014 eurovaaleissa, eikä suunta ole kääntynyt. Erityisesti keskustavasemmistoa uhkaa raju mahalasku.
Jo Britannian työväenpuolueen poistuminen brexitin vuoksi EU-näyttämöltä tekee sosialistien ja demokraattien ryhmään ison loven. Viimeksi vaalituloksen teki keskustavasemmistolle siedettäväksi lähinnä Italian demokraattien yli 40 prosentin huima kannatus, josta sittemmin on sulanut puolet pois.
Ranskan sosialistit ovat kerrassaan päreinä ja Saksan sosiaalidemokraatit sodanjälkeisen historiansa heikoimmissa kannatusluvuissa. Hollannin työväenpuolue romahti kevään 2017 kansallisissa vaaleissa alle kuuden prosentin kannatuksella seitsemännelle sijalle.
EUROOPAN UNIONI ON ODOTTANUT johtajuutta. Emmanuel Macronin nousu Ranskan presidentiksi keväällä 2017 osoitti, että kansallispopulismi voidaan pysäyttää myös politiikan liberaalilta keskikentältä ja EU:ta eteenpäin vievällä ohjelmalla.
Toivottiin Pariisin ja Berliinin voima-akselin uutta tulemista, kunhan Saksan liittopäivävaalit saataisiin alta pois. Liittokansleri Angela Merkel jäisi historiaan eurooppalaisena mahtinaisena vielä kerran uusimansa mandaatin turvin.
Toisin kävi. Syksyllä 2017 kristillisdemokraattien ja sosiaalidemokraattien suuri koalitio kärsi Saksan vaaleissa rökäletappion. Vaihtoehtojen puutteessa ja vakauden nimissä lopulta jatkanut koalitio on sittemmin ajautunut kriisistä toiseen.
Vaihtoehdoton demokratia alkaa käydä poliittisesti kalliiksi. Baijerin ja Hessenin osavaltiovaalien tuoreet tulokset kuvaavat tilannetta karusti: sekä kristillisdemokraatit että sosiaalidemokraatit kulkevat suurtappiosta toiseen.
Monen mielessä Merkel on toistanut Helmut Kohlin virheen ja ollut liittokansleriehdokkaana yhden kerran liikaa. Edes Merkel ei jaksa viedä EU:n kehitystä eteenpäin, jos oma kotikenttä on sekaisin.
SISÄPOLIITTINEN SELKÄNOJA ON rapautumassa myös Macronilta: hänen toimiaan tukee enää alle kolmannes ranskalaisista.
Macronin uusi poliittinen liike on tuntunut raikastavalta ilmiöltä, mutta sen hintana vanha järjestelmä meni säpäleiksi eikä uusi ole ehtinyt vakiintua. Edustuksellisen demokratian sitkon kannalta olisi ehkä parempi, että karismaattiset johtajat nousevat poliittisista liikkeistä eivätkä poliittiset liikkeet karismaattisista johtajista.
Italiassa uudet puolueet pitävät hallitusvaltaa ja tekevät budjettia Brysselin pelisäännöistä piittaamatta. Vallanpitäjien henkinen solidaarisuus suuntautuu Puolaan ja Unkariin, joita EU yrittää paimentaa sanktioilla yhteisten arvojen taakse.
Katalonian kysymys repii Espanjaa, ja Britannia on eroamassa koko unionista. Muut maat ovat liian mitättömiä tai haluttomia tarttumaan Euroopan ohjaksiin. Eteenpäin ei päästä, vaikka vallalla ei nyt ole pakolaisaaltoa tai yhteisvaluutan kriisiä.
TOIVEITA JA ODOTUKSIA PAREMMASTA olisi olemassa. EU on tuoreen eurobarometrin mukaan EU-kansalaisten keskuudessa suositumpi kuin suurin piirtein koskaan: kannatus on kahden kolmasosan tasoa.
Miten horjuvat puolueet saisivat myötätuulen hyödynnettyä eurovaaleissa? Niinkin voi käydä, että EU-kriittiset onnistuvat ylittämään aikaisemmat erimielisyytensä ja kokoamaan entistä voimakkaamman kansallispopulistisen ryhmittymän.
Sirpaloituminen ja polarisoituminen eivät vahvista europarlamenttia eurooppalaisen integraation instituutiona. Todennäköisesti Euroopan unionin legitimiteetti ja vaikutusvalta nojaavat jatkossakin ensisijaisesti kansallisiin hallituksiin ja parlamentteihin.
(Julkaistu Helsingin Sanomissa 2.11.2018)