VIIME PÄIVINÄ ON NYLJETTY karhua, jota ei ole vielä kaadettu. Vaalien jälkeisen uuden hallituksen runkoa on hahmoteltu niin sanotun sinipunan eli SDP:n ja Kokoomuksen ympärille, Vihreillä ja kenties Vasemmistoliitolla ja RKP:llä vahvistettuna. Siis paluu sateenkaareen, jonka päässä odottaa tarunhohtoinen aarre!

Teoriassa ja paperilla vaihtoehto näyttää, jos ei hyvältä niin kuitenkin käyvältä ratkaisulta, jolle on kelpo esikuva. Paavo Lipposen ensimmäinen (1995–1999) on monessa arviossa nostettu lähimuistin ajalta parhaaksi hallitukseksi, joka luotsasi Suomen lamasta uuteen kukoistukseen.

Lipposen toisesta (1999–2003) ei puhuta ihan samalla nostalgialla. Hallituspohjakin kaventui kesken kaiken, kun Vihreät lipesi rivistä protestoidakseen ydinvoimapäätöstä. Silti Lipponen on viimeisin pääministeri, joka onnistui vaaleissa kasvattamaan puolueensa kannatusta, vaikka ykköspaikka karkasi Anneli Jäätteenmäen Keskustalle.

Itse asiassa Lipponen on myös viimeinen pääministeri, joka johti hallitustaan täyden vaalikauden, vieläpä kahteen peräkkäiseen kertaan. Hänen kahdeksan vuotta kestäneellä kaudellaan ei myöskään pätenyt se nykyään usein toistettu totuus, että hallitusyhteistyö Kokoomuksen kanssa syö toisen pääpuolueen kannatuksen.

SINIPUNASTA ON MYÖS MUITA kokemuksia. Kokoomuksen Jyrki Kataisen vetämää hallituskoalitiota (2011–2014) kutsuttiin sixpackiksi, kun sateenkaaren konservatiivipäätä vahvistettiin kristillisdemokraateilla. Vaalikauden loppu rämmittiin sitten Alexander Stubb pätkäpääministerinä (2014–2015).

Pari puoluetta oli pudonnut hallituksesta matkan varrelle, eivätkä jäljelle jääneet olleet keskenään yhteistyökykyisiä. SDP:n puheenjohtajaksi ja sitä myöten valtionvarainministeriksi kesken kaiken noussut Antti Rinne julisti, että Stubbin kanssa ei jatkossakaan hommista tule mitään. Tunne taisi olla vahvasti molemminpuolinen.

Sinipunan henkiset eväät oli syöty, oikeastaan jo paljon aikaisemmin. SDP:ssä oli koettu pitkää krapulaa ja kannatuksen tasonlaskua, josta syytä sysättiin Lipposen ajan liialliselle markkinahenkisyydelle. Perinteisesti jäsentäen niin sanottu ”oikeistososiaalidemokratia” joutui puolueessa ahtaalle.

Sinipunaan päin kallellaan oleville tovereille toivotettiin menolippua todelliseen henkiseen kotiinsa, Kokoomukseen. Joku Juhana Vartiainen sinne päätyikin. Entinen puoluesihteeri Mikael Jungner erosi SDP:stä kohta sen jälkeen, kun jäi kuntavaaleissa 2017 Helsingissä alle 400 ääneen. Sähköpostiin oli kolahtanut raadollinen analyysi: ”Sinun pitää vaihtaa joko ajatuksia tai puoluetta.”

SDP:N KANNATUS ON LUISUNUT Helsingissä pitkään lasku-uralla. Eduskuntavaaleissa 2003 se oli vielä pääkaupungin suurin puolue 24,3 prosentin kannatuksella ja seuraavan vuoden kunnallisvaaleissakin Kokoomuksen jälkeen selvä kakkonen (23,4 %) ennen Vihreitä. Kuntavaaleissa 2017 tuli enää 13,8 prosenttia, ja kärkikaksikko oli karannut kauas.

Yhden kaupungin vaalipiirinä Helsinki on valtakunnallisesti katsoen poikkeus. Toisaalta SDP:llä ei viime kuntavaaleissa mennyt hääppöisesti muissakaan suurissa kaupungeissa, joita on historiallisen aseveliakselin hengessä pidetty potentiaalisesti suopeina sinipunalle, ainakin verrattuna Keskustan hallitsemiin maakuntiin.

Punamullan kaipuu heijastuu sosiaalidemokraattien kenttäväestä, joka kyselyissä asettaa Keskustan selvästi Kokoomusta suositummaksi hallituskumppaniksi. Samansuuntainen asenne on välittynyt myös puoluejohdon linjoituksista, jos kohta Keskustan on katsottu erehtyneen Juha Sipilän johdolla Kokoomuksen oikeistopolitiikan vanaveteen.

Kokoomukselle taas Antti Rinteen SDP on ollut lähinnä kauhistus. Sinipunan henkinen pohja on päästetty molemminpuolisesti rappiolle. Jos sitä vaalitaan varteenotettavana hallitusvaihtoehtona muualla kuin spekulanttien kolumneissa, niin hyvinpä ovat toistensa päävastustajiksi profiloituneet puolueet sen osanneet peittää.