JUSSI HALLA-AHO SAI eduskuntavaaleissa huimat 30 527 ääntä, jolla heltisi koko tasavallan ylivoimainen äänikuninkuus. Häkellyttävän luvun varjoon on jäänyt vähemmälle huomiolle, että ”Mestarin” henkilökohtainen suosio ei siivittänyt Perussuomalaisia Helsingissä kuin yhden prosentin vaalivoittoon.
Itse asiassa puolueen kokonaistulos pääkaupungissa oli rahtusen parempi jytkyvaaleissa 2011, jolloin Halla-aho löi itsensä läpi puolta pienemmällä, mutta muhkealla 15 074 äänen saaliilla. Taakse jäivät jo silloin sellaiset ääniharavat kuin Kokoomuksen Ben Zyskowicz ja Jan Vapaavuori. Vain Vasemmistoliiton komeetta Paavo Arhinmäki pärjäsi paremmin (17 226).
Helsinki on edelleen Perussuomalaisten heikoin vaalipiiri (12,3 %). Uudellamaallakin tuli pari prosenttia takkiin (15,9 %), kun liikkeen luoja ja entinen sielu Timo Soini oli nyt sinertynyt pois rivistä.
Sen sijaan Varsinais-Suomessa Perussuomalaiset nousi niukasti jopa vaalipiirin suurimmaksi puolueeksi (19,1 %), kokoomusjohtaja Petteri Orpon kotikentällä. Oulun vaalipiirissä (ja Satakunnassa) puolue ylsi yli 20 prosenttiin lähinnä Keskustan kustannuksella.
Perussuomalaisten kannatus kasvoi siellä 12 000 äänellä, siinä missä yksin Juha Sipilä menetti 14 000 ääntä. Paikkamäärien ja prosenttien kiikkulaudalla Oulun vaalipiirissä palattiin näin jotakuinkin vuoden 2011 asetelmiin.
PÄÄKAUPUNKISEUDIN JA MUIDEN vaalipiirien äänestyslukujen perusteella ei rohkene tehdä johtopäätöstä, jonka mukaan maahanmuuttokriittisyys puskee voimakkaimmin esiin siellä, missä maahanmuuttajia on vähiten. Ei, vaikka kokemukset itäisestä Keski-Euroopasta aina Viroa myöten viittaisivat tähän suuntaan.
Toisaalta epäluulot ja asenteiden varauksellisuus eivät myöskään välttämättä korreloi ”vierasperäisen” väestön määrään. Siitä kertoo osaltaan sekin, että Vihreät eteni nyt Helsingin suurimmaksi puolueeksi (23,5 %). Suurkaupungissa on opittu elämään monikulttuurisuuden kanssa, kenties koettu se jopa rikkaudeksi.
Piikkipaikkansa pääkaupungissa ja Varsinais-Suomessa menettänyt Kokoomus säilytti kärkisijan Uudellamaalla (20,9 %). ”Väli-Suomi” – Häme, Kaakkois-Suomi, Pirkanmaa ja Satakunta – taas on edelleen SDP:n poliittista sydänmaata (22,1–25,2 %).
Keskusta sen sijaan kasvaa sitä mukaa, mitä kauemmaksi edetään pääkaupungista. Keski-Suomesta pohjoiseen aukeaa näinkin tappiollisten vaalien jälkeen yhä Kepulandia (kannatus 19,8–30,3 %), johon matkan varrella ovat maustetta tuoneet lähinnä korpikommunismi ja SMP.
Pikantin poikkeuksen tekee rannikolla piskuinen RKP, jonka kannatus (21,1 %) riitti Vaasan vaalipiirissä jopa kärkisijaan.
EDUSKUNTAVAALIEN YHTEYDESSÄ todettiin moneen kertaan, että Suomen järjestelmässä käydään itse asiassa samanaikaisesti 13 vaalit, eli kussakin vaalipiirissä omansa, Ahvenanmaata myöten. Käytännön äänikynnys asettuu eri puolilla maata väestöpohjan mukaan eri korkeudelle, eikä valtakunnallisia tasauspaikkoja ole käytössä.
Näin Lapissa Vihreiltä jäi 9,7 prosentin kannatuksella kansanedustaja saamatta, kun Uudellamaalla vastaava ääniosuus olisi tuonut neljä paikkaa. Tässä maan suurimmassa vaalipiirissä meni Antero Laukkanen reilusti lävitse, vaikka kristillisdemokraattien ”potti” oli vain 2,7 prosenttia äänistä.
Vaalien jälkipeleissä on ihmetelty ja siunailtu (hyvästä syystä), miten suurimpienkin puolueiden kannatus jäi alle 18 prosentin. Vaalipiirikohtaisesti ykköspaikkaan vaaditaan kuitenkin edelleen pääsääntöisesti yli 20 prosenttia, ja usein varsin reilusti. Vain Varsinais-Suomi ja Keski-Suomi tekivät tällä kertaa poikkeuksen.
Tulokset viittaavat siihen, että alueelliset hegemoniat saattavat hivenen heiketä käynnissä olevassa puoluekentän ja -kannatuksen uusjaossa, mutta mitään vallankumousta ei ole luvassa. Keskustan murskatappiosta hyötyivät lähinnä sen hengenheimolaiset, ja loput liikkuvat äänet jakautuivat aika tavalla tasaisesti muiden kesken.
Suomea hallitaan ehkä Helsingistä käsin, mutta tuskin jatkossakaan sen ehdoilla. Pääministeripuolueeksi tyrkyllä olevan SDP:n kannatus jäi pääkaupungissa vaatimattomasti 13,5 prosenttiin, mikä merkitsi jopa yhden kansanedustajapaikan tappiota.
Valtakunnanpolitiikalle jää joka tapauksessa yhä haaste ja vastuu siitä, että kokonaisnäkemykseen sulautuu myös koko alueiden ja maakuntien Suomi. Ja sehän taitaa kuulostaa – koko lailla keskustalaiselta!