VIIME PÄIVINÄ ON LUETTU Keskustan synkistä tunnelmista historiallisen heikon vaalituloksen jälkeen, mutta mieli on ollut musta aikaisemminkin. Maaliskuussa 1970 tuli takkiin 13 paikkaa, kun 17,1 prosentin ääniosuudella heltisi Arkadianmäelle vain 36 edustajaa. Kokoomus nousi ensi kerran ohitse suurimmaksi ei-sosialistiseksi puolueeksi, kuten tuolloin tavattiin sanoa.
Vähintään yhtä lujille otti Suomen Maaseudun Puolueen menestys: 10,5 prosenttia ja 18 kansanedustajaa. Veikko Vennamo oli pohjustanut ”jytkyn” pari vuotta aikaisemmin presidentinvaaleissa rempsakalla kampanjalla, joka toi hänelle 11,4 prosenttia äänistä ja 33 valitsijamiestä.
Urho Kekkonen valittiin toki kolmannelle kaudelle heti valitsijamiesten ensimmäisessä äänestyksessä, mutta hän ei osannut voitostaan nauttia. Loukattu presidentti kihisi raivosta, kun kolmannes kansasta äänesti demagogisia kilpailijoita. Eduskuntavaalin tulos otti sitten jo niin koville, että Kekkonen sai vaaliyönä jonkinlaisen sydänkohtauksen.
Keskustapuolueen puheenjohtaja Johannes Virolainen puolestaan pohdiskeli, olisiko raskaan tappion päältä parempi lähteä nostelemaan. ”Minulle tämä oli niin kova sokki, että olen ollut itsemurhatunnelmissa”, hän dramatisoi mielialojaan Kekkoselle.
Suomalainen politiikka alkoi todella olla elämän ja kuoleman kysymys. Kommunistien jyrkkä siipikin kuulemma puuhasi vallankumousta, jota vauhdittamaan Neuvostoliitto lähetti Suomeen suurlähettilääksi puoluemiehenä marinoituneen Aleksei Beljakovin.
VIROLAINEN OLI HAIKAILLUT irti hallitusvastuusta jo 1966, jolloin eduskuntaan oli tullut vasemmistoenemmistö. Oppositioon Keskustapuoluetta ei kuitenkaan päästetty, vaan se vedettiin mukaan kansanrintamahallitukseen, johon kommunistit osallistuivat ensimmäistä kertaa sitten 1940-luvun.
Virta vei etenkin nuorisoa vasemmalle. Myös Virolainen joutui sen imuun, kun hän opetusministerinä yritti junailla läpi korkeakoulujen hallintouudistusta mies/nainen ja ääni -pohjalta. Maakunnista alkoi kuulua kritiikkiä, että kaupunkeihin pyrkivä Keskustapuolue myötäili aivan liiaksi vasemmistoa ja radikalismia, Tšekkoslovakian miehittänyttä Neuvostoliittoakin.
Eduskuntavaaleissa 1970 maksettiin tästä laskua. Virolainen sai kentältä postia, jonka mukaan ”ei isommasti innostanut äänestämään puoluetta joka hellii suojissaan selviä kommunisteja”. Toisin kuin Kokoomuksesta, Keskustapuolueesta ei enää tiennyt, oliko se porvarillinen vai sosialistinen puolue.
Oppositio houkutteli murskatappion kokenutta puoluetta, joka oli sisäisesti hajallaan ja hyvää vauhtia hukkaamassa identiteettinsä, ellei sieluaan. Vaan ulkopoliittinen vastuu painoi ajan vaakakupeissa enemmän, eikä sitä annostellut puoluejohtaja Virolainen, vaan presidentti Kekkonen ja Neuvostoliiton asiamiehet.
Teuvo Auran virkamieshallituksen jälkeen Kekkonen nimitti heinäkuussa 1970 jälleen kansanrintamahallituksen, pääministerinään nyt Ahti Karjalainen, idänsuhteiden perintöprinssi ja Johannes Virolaisen ykköshaastaja. Tammikuun 1972 hajotusvaaleissa Keskustapuolueen kannatus vajosi edelleen 16,4 prosenttiin. Paikkoja meni vain yksi, mutta SMP säilytti omansa.
RAADOLLISTA KAMPPAILUAHAN politiikka on yhä, mutta kyllä erot 50 vuoden takaisiin asetelmiin ja asenteisiin sentään ovat onneksi huomattavat. Puolueet voivat tehdä periaatteellisia ratkaisujaan ja taktisia siirtojaan ilman painetta, jonka ylivahva presidentti ja supervaltanaapuri kohdistivat myös sisäpolitiikkaan.
Paralleelejakin on. Siinä missä Johannes Virolaisen aikainen Keskustapuolue ajautui vastuuseen ajan radikalismista ja vasemmistolaisesta politiikasta, Juha Sipilä valitsi hallitukselleen oikeistoyhteistyön ja markkinahenkisen linjan. Maakuntien kenttäväki ja äänestäjäkunta eivät kokeneet kumpaakaan omakseen, ja se on kansanliikepuolueessa kohtalokasta.
Voi tosin olla, että laajojen kansanpuolueiden aika alkaa olla kaikkien poliittisten suuntausten kohdalta ohitse. Toisaalta Maalaisliitolle ja sitten Keskustapuolueelle on ennustettu rakennemuutoksen myötä iltaruskoa aina 1950-luvulta lähtien, mutta niin vain Keskusta on 2000-luvulla ollut pääministeripuolue peräti 12 vuotta, eli pidempään kuin muut yhteensä.
”Mie oon politiikkaan syntynyt ja siinä kuolen”, Virolaiselta on valittu sitaatti takakanteen Kati Katajiston kirjoittamaan elämäkertaan (Verraton Virolainen, 2017), jota edellä on käytetty yhtenä lähteenä.
Pitkäjänteinen kokemus on arvokasta, myös politiikassa, josta ei toivoisi tulevan pelkkää projektikohtaista egotrippailua. Mutta elämän mittainen tehtävä sen ei sentään tarvitse olla, vielä vähemmän kuolemanvakava haaste, vaikka lujille tuntuu monen terveys vastuun paikoilla joutuvan. Vallan tavoittelusta soisi säilyvän kunniallinen tie myös muihin tehtäviin.