Archie Shepp (oik.) & Bill Dixon Quartet + Perry Robinson (edessä) kesällä 1962 Helsingin Soutustadionilla, bassossa Don Moore ja rummuissa Howard McRae (kuva kirjasta Free Jazz Communism).

 

MAALISKUUN TULLEN ALAN kaivata putkinotkooni, jossa kevään ihme tuo palan Toscanaa Sipooseen. Siellä verkkaisissa aamupäivissä Gerry Mulliganin baritonifoni ja muu 1950-luvun jazz taas kohta virittävät mielen hyville aaltopituuksille.

Samoja säveliä etsi aikanaan muutaman kilometrin päässä varhaisteini Ulf Sundqvist lyhytaaltoradiosta. Voice of American jazzohjelmat läpäisivät lännen ja idän erottavat esiriput ja ylsivät pohjoisessa Suomeen asti.

Amerikkalaiset ymmärsivät varhain, että jazzissa oli kulttuuridiplomatian ässä. Radiosignaalien lisäksi lähetettiin maailmalle huippuartisteja soittamaan vapauden musiikkia, voittamaan totalitarismin uhkaamat ja kolmannen maailman sydämet liberaalille demokratialle.

Yhdysvaltain oma liberaalisuus vain oli kovin toispuolista. Moni musta muusikko hankkiutui toisen maailmansodan jälkeen Eurooppaan, jossa rodullinen toleranssi oli väljempää kuin Amerikan punaniskaisilla sydänmailla.

ILTAA KOHTI KÄÄNNYN enemmän free jazzin puoleen, johon 1960-luvun edetessä kanavoitui jazzin vastakulttuurinen traditio. Sen paikantaminen poliittiselle kartalle on yhtä kimuranttia kuin koko vuosikymmenen kulttuurikumouksen.

Tuore julkaisu Free Jazz Communism dokumentoi Archie Sheppin ja Bill Dixonin avantgardistisen yhtyeen vierailua Helsingin nuorisofestivaaleilla 1962. Samanaikaisesti jazz oli CIA:n rahoittaman vastafestivaalin vahvin vetonaula, kärkenään moderni klarinetisti Jimmy Giuffre.

1970-luvulle tultaessa jazz oli menettänyt potentiaalinsa kylmän sodan propagandataistoissa. WikiLeaksin paljastusten mukaan Yhdysvaltain Moskovan-lähetystössä suunniteltiin sen sijaan Bob Dylanin ja Joni Mitchellin kaltaisten artistien värväämistä kiertueille.

Hankkeet eivät edenneet, mutta rocktähtien esiintymisillä on sittemmin riittänyt kysyntää erilaisten hyvien asioiden edistämiseksi.

KYSYIN KERRAN YHDELTÄ pitkän linjan rumpalilta, oliko hän jazzurallaan törmännyt politiikkaan missään muodossa. Hän vastasi, että soittamaan mentiin aina kun keikka vain jostain saatiin.

Parempi niin, että musiikki yhdistää yli mielipidekirjojen ja muiden kuilujen. Mutta on jazzdiplomatiaa osattu myöhemminkin harjoittaa.

Erkki Liikanen on kertonut Brysselin päiväkirjoissaan jazzbrunssiensa suuresta suosiosta, kun Suomea tehtiin 1990-luvulla tutuksi EY:n sisäpiireissä, Jacques Delorsista alkaen. Kyllä sellainen maa oli tervetullut mukaan, josta löytyi Eero Koivistoisen ja kumppaneiden tasoisia muusikoita.

 

Julkaistu Demokraatissa 6/26.3.2020