VUOSI SITTEN POIKKESIN piinaviikolla tuttuun antikvariaattiin katsomaan, löytyisikö luettavaa maakunnassa vietettäviksi pyhiksi. Ovensuun uutuushyllystä osui silmään Asko Sahlbergin Haudallasi, Adriana [Sairauskertomus] (2019).

Tiesin heti että tuolla mennään, mutta päätin vielä vilkaista takahuoneen puolelta historiaa ja vieraskielisiä kirjoja. Se oli virhe. Sillä aikaa kun silmäilin täyteen ahdettuja hyllyjä, joku toinen onnekas osti Sahlbergini.

Mitä tästä opimme? Kun haluamansa kirjan näkee, siitä pitää välittömästi pitää tiukasti kiinni, vaikka sen lukeminen sitten joutuisi odottamaan vuoroaan. Havitellun kirjan paikka on omassa hyllyssä.

No, en minä viime pääsiäisenäkään vaille luettavaa jäänyt. Tuo antikvariaattikäynti painautui kuitenkin vaarallisena opetuksena mieleeni paremmin kuin seuraksi valikoitunut kirja.

Adrianan luin sitten lähempänä kesää, ja totesin sen täysin täyttävän sijansa Sahlbergin tuotannossa. Mutta ehkä pääsiäisen sieluun ja henkeen sentään sopi paremmin jotain muuta.

KARANTEENIKAUDEN PIINAN valopilkkuihin kuuluu ilo tehdä retkiä omaan kirjahyllyyn. Tarpeen tullen sieltä löytää sen aikaa sitten hankitun opuksen, joka on jäänyt odottamaan oikeaa hetkeä. Esimerkiksi Sahlbergin kohdalta.

Lieneekö ammattitauti, mutta en ole erityisen innokas heittäytymään historiallisten romaanien vietäväksi. Lukemattomia tutkimuksiakin kun riittää. Niinpä Sahlbergilta oli jäänyt väliin sekä Herodes (2013) että Pilatus (2016), joista jälkimmäinen pääsi nyt melkeinpä itse oikeutetusti pääsiäiskirjaksi.

Takakannen viittaus ”aikamme Waltariin” veti mietteliääksi, mutta niinhän tuo lähti vetämään heti ensisivuilta kuin poikien seikkailukirja.

Alkumetreillä roomalaisten kolme legioonaa tuhoutuu germaanien metsässä, jossa ”vihollisen tavoitteena oli katkaista pitkäksi venähtänyt rihmamme osiin ja eristää ne toisistaan”. Mottitaktiikkaa ei näemmä keksitty Raatteen tiellä.

EN TIENNYT PILATUKSESTA muuta kuin mitä evankelistat ovat kertoneet. Ja Bulgakov Saatanassa joka saapuu Moskovaan. Kuka heistä sitten lienee luotettavin kuvaamaan historiallista henkilöä.

Sahlbergin yllätys on siinä, että pääsiäisen suuri draama on kirjassa sivuosassa. Sen sijaan minäkertoja Pilatus todistaa ajanlaskumme ensimmäistä vuosisataa Rooman imperiumissa, suurin piirtein Tiberiuksen hallituskauden, alkuun vähän myös Augustusta ja päälle Caligulaa.

Romaani tuntuu olevan kirjoitettu Tacituksen Keisarillisen Rooman historia toisessa kädessä. Niinpä minäkin päädyin lukemaan niitä rinnakkain, Sahlbergia intensiivisesti edellä ja Tacitusta perässä hiukan harppoen.

Palestiinan probleemit eivät näytä paljoa valtakunnan keskusta vaivanneet, vaikka Tacitus muuten viittaa runsaasti raja-alueiden kahakointeihin. Vaiva palkitaan vasta takautumana, lyhyenä taustoituksena Rooman palolle, myöhempien keisarien aikaan:

”Nero teki syntipukeiksi kansan kristityiksi nimittämät, rikostensa takia vihatut henkilöt, ja rankaisi heitä valikoiduin kidutuksin. Nimitys oli saanut alkunsa Kristuksesta, jonka prokuraattori Pontius Pilatus oli teloituttanut Tiberiuksen aikana. Turmiollinen taikausko talttui hetkeksi mutta levisi sitten uudelleen, ei ainoastaan Juudeaan, jossa paha oli saanut alkunsa, vaan jopa Roomaankin. Kaikki inhottava ja hävettävä näet kerääntyy tänne ja viihtyy täällä.”

TIBERIUS VETÄYTYI ROOMAN rappiosta viimeisiksi vuosikseen Caprille, mutta epäluuloisen valtiaan vainoharhat eivät ottaneet hellittääkseen edes saaren eristetyssä idyllissä. Kimmo Rentola on muistaakseni verrannut vanhaa Stalinia tähän Tacituksen tyranniin, ilmeisen osuvasti.

Sahlbergia lukiessa ajattelen Marlon Brandoa sopivaksi elokuvasovitukseen Tiberiuksen rooliin, variaationa Ilmestyskirja. Nytin eversti Kurtzista. Syvyyttä tulkintaan toisi muisto nuoresta Bradosta, joka Marcus Antoniuksena puhui roomalaiset puolelleen vuoden 1953 leffaversiossa Shakespearen Julius Caesarista.

Näinkö siinä käy, että nuoruuden ihanteet eivät kypsykään vanhuuden viisaudeksi. Vaan valta turmelee, ja absoluuttinen valta absoluuttisesti.

Tuon paljon käytetyn aksioman muotoili 1800-luvun lopulla Lord Acton, joka päätyi Cambridgeen historian professoriksi. Antiikin traditiot olivat voimissaan, vaikka Actonin pohdinnan jatkoa on siteerattu harvemmin: ”Suurmiehet ovat melkein aina pahoja miehiä…”

PONTIUS PILATUS EI OLLUT Sahlbergin tai Raamatunkaan mukaan sen enempää erityisen ”suuri” kuin ”paha”. Edellisellä hän täytti hankalia virkatoimiaan väkivaltaisten aikojen väkivaltaisin tavoin, ja jälkimmäisessä rooliaan, niin kuin kirjoitettu oli.

Historian suurten aaltojen laineilla Pilatus pesi pelkuruuttaan tai voimattomuuttaan kätensä vastuusta, antoi periksi hurskasteleville kansankiihottajille. Sen paineen sietokykyä meistä itse kustakin mitataan yhä.

Sahlbergin Pilatus on samaan henkeen sympaattinen kuin Waltarin historiallisten romaanien sankarit. Inhimillisine vajavaisuuksineen ne voittavat lukijan puolelleen. Mutta siinä missä Mikaa on moitittu lavertelusta, Askon virke pitää kuosinsa ja kutinsa, kirjasta toiseen.

Lukujen avauslauseet sen kertovat: ”Jos olen jotakin oppinut, niin tämän: pimeyttä täytyy katsoa suoraan silmiin.” ”Ihminen voi syntyä useammin kuin kerran.” ”Jokainen murhe kuljettaa ihmistä pienen askeleen nöyryyttä kohti.”

Kaipaamaan jäin vain uskollista Banga-koiraa, joka Bulgakovilla lievitti isäntänsä migreeniä ja rauhoitti tämän kuumottavaa mieltä. Seurakseen maailmankirjallisuuteen se tosin saa nyt kollegan, jonka Sahlberg hankkii vartioimaan Roomassa Pilatuksen portinpieltä:

”Se oli hiukan norsua pienempi otus ja herätti siksi pelkoa kaikissa ohikulkijoissa. Tosi asiassa se pyörtyi nähdessään koppakuoriaisen. Annoin sille nimeksi Hannibal.”