TAISIN NIMETÄ VUODEN 2018 jazzlevyksi kattauksen, joka oli koottu veteraanibasisti Dave Hollandin ja kumppaneiden vapaista improvisaatiosessioista. Ja Hollandille olisi hyvin voinut mennä myös viime vuoden kunnia ja kumarrus, jos olisin kuullut loppuvuodesta julkaistua levytystä Good Hope hiukan aikaisemmin.

Tai kollektiivinen suoritus se on tämäkin, Crosscurrents trio, jossa Hollandin kanssa musisoivat tasavertaisina tablamestari Zakir Hussain ja saksofonisti Chris Potter. Freen sijaan mennään kunkin kontribuoimien sävellysten pohjalta, mutta yhteispeli ja luova vuorovaikutus sujuu kuin ajatus tai vaisto, hiljainen nyökkäys oikeille poluille.

Hussainin ilmiömäinen työskentely sävyttää rytmisen kudoksen, joka basson kanssa kaveeraten pääsee vielä maukkaammin esiin kuin aikanaan Charles Lloydin sinänsä hienolla triolevyllä Sangam (ECM 2006). Tässä ei ole mitään kikkailua maailmanmusiikin aallonharjoilla, vaan idän herkut sulavat saumattomasti läntiseen jazzmodernismiin.

Potter on ollut luottomies monessa laatukokoonpanossa, Dave Douglasin yhtyeistä Paul Motianin solistiksi, ja omatkin levynsä ovat keränneet kehuja. Mutta olenko koskaan kuullut hänen saksofoniaan näin ilmavana ja ilmaisuvoimaisena, surffaamassa vaivattomasti ristiin menevien virtausten päällä.

Sydänparkani sen sijaan oli saada rytmihäiriön kun huomasin, että tämä triohan esiintyi marraskuussa levynjulkistuskiertueellaan myös Tampereen yössä. Taas kerran muistutus siitä riskistä, mitä voikaan missata, jos ei hankkiudu Jazz Happeningiin paikan päälle.

Mainittakoon vielä, että Good Hopen on julkaissut brittiläinen Edition Records, jonka katalogista löytyy myös useita suomalaisjazzareita. Kuten Verneri Pohjola, jonka vasta ilmestynyt The Dead Don’t Dream on oma merkkitapauksensa sekin.