SUHTAUTUMISEN VUOTEEN 1918 saattoi Suomen jakautuneessa työväenliikkeessä jakaa pitkään karkeasti kahtia. Kommunistien näkökulmasta vallankumous ei ollut virhe vaan se, että vallankumousta ei kyetty viemään voittoon.
Väkivallasta irtisanoutuneet sosiaalidemokraatit puolestaan myönsivät, että sosialismia ei pidä toteuttaa aseiden avulla. Siitä harharetkestä oli maksettu hirmuinen inhimillinen hinta, eikä yhteiskunnallinen uudistuspolitiikka käynyt sen myötä yhtään helpommaksi.
”Ei ole aihetta kieltää, että maamme työväki teki suuren erehdyksen ryhtyessään kansalaissotaan”, Väinö Tanner puhui heinäkuussa 1938 SDP:n maakuntajuhlassa Naantalissa. Samalla hän moitti oikeistoa katkerien muistojen ylläpitämisestä ”sensijaan, että vedettäisiin unohduksen verho kaiken epämieluisan ylitse”.
Siihen olivat sosiaalidemokraatit pyrkineet kääntämällä katseen tulevaisuuteen, jota he rakensivat viimein punamultahallituksesta käsin. Maalaisliiton ja porvareiden kanssa harjoitettu yhteistyö edellytti kuitenkin oman punikkiperinteen painamista syvälle pinnan alle.
Se merkitsi sopeutumista valkoisen voittajan kulttuurihegemoniaan, joka jatkui pitkälle toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. ”Luokkasodan muisto” taas palveli kommunistien identiteettipolitiikkaa, jossa kapinaan ryhtyminen oli – epäonnistuneenakin – ylpeyden, ellei innoituksen aihe.
TUNTEMATON SOTILAS (1954) ja Täällä Pohjantähden alla (1959–1962) filmiversioineen vaikuttivat enemmän suomalaisten historiatietoisuuteen kuin kaunokirjallisuuteen. Tätä vasten on ehkä perusteltavissa, että Väinö Linnasta tuli nimenomaan historian eikä kirjallisuuden akateemikko, siis tieteen eikä taiteen edustaja.
Itsenäistymisvaihe ja kansalaissota olisivat toki joutuneet uudelleenarvioinnin kohteeksi ilman Koskelan Akseliakin, mutta viileällä tutkimuksella ei ole vastaavaa emotionaalista ja yhteiskunnallista läpäisyvoimaa.
Pohjantähdet silasivat tietä sille kulttuuriselle siirtymälle, jota politiikan puolella edustivat SDP:n voitot kunnallisvaaleissa 1964 ja eduskuntavaaleissa 1966. Samalla sosiaalidemokraattisen sielun syväsolmut alkoivat aueta antikommunistisen ahdistuksen alta, kun oma, perheen ja liikkeen kokemus vuodelta 1918 kävi ymmärrettäväksi osaksi koko maan yhteistä historiaa.
Sisällissodan peruna työväenliike oli edustanut rakenteellisesti vastakulttuuria aivan toisella tapaa kuin Ruotsissa sosiaalidemokratia, joka kantoi kansallista kansankodin identiteettiä jo 1930-luvulta asti. Vastaavaan ei vasemmisto yltänyt Suomen ja suomalaisuuden kertomuksen kanssa koskaan.
Ei, vaikka SDP nousi pitkäksi aikaa johtavaksi valtionhoitajapuolueeksi. Jopa niin, että porvarienemmistöinen Suomi valitsi viisi kertaa peräkkäin presidentikseen sosiaalidemokraattien asettaman ehdokkaan, yhteensä 30 vuodeksi (1982–2012).
ÄITINI OLI KOVA LUKEMAAN, ja pitkinä eläkeläisvuosina siihen oli runsaasti aikaa. Yhä useammin kuulin hänen kuitenkin huokaavan nykykirjallisuuden kiemuroiden keskeltä, miksei enää ole sellaisia kirjailijoita kuin Väinö Linna.
Se oli 1900-luvun ihmisen kaipuuta kansakunnan suuriin kertomuksiin, jossa suomalaiset elivät yhteisesti jaettua todellisuutta ja historian kulkua, jos kohta erilaisista sosiaalisista asemista käsin. Romaaneissa ei ollut Täällä Pohjantähden alla voittanutta.
Niin kuin ei ole Antti Rinteellekään, joka on kertonut lukeneensa Pohjantähdet kunnolla ehkä kahdeksan kertaa. Lisäksi siitä on sopinut selailla inspiraatiota puheita kirjoittaessa. Kaari on komea toivon ja epätoivon murrosajoista siihen, että sodan jälkeen päästään rakentamaan hyvinvointivaltiota.
Historian ja kirjallisuuden tuntemus on kunniaksi sivistyksen yhtenä kivijalkana joka poliitikolle siinä missä kaikille muillekin. Peruskoululaisilla pakkoluetetaan Tuntematonta sotilasta, mutta kyllä Rokan Antin ohella tulisi tuntea Koskelat ja Kivivuoretkin!
Silti sitä hieman hätkähtää, kun nuorempien polvien aktiivit kertovat heränneensä yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen ja sosiaalidemokratiaan Linnan välityksellä. Kiinnittäydytäänkö siinä silloin poliittiseen liikkeeseen, jonka kulta-aika kuuluu nostalgian piiriin?
VÄINÖ LINNAA ON KUTSUTTU toisen tasavallan kirjailijaksi, joka paljasti vapaussotana historiaan kirjoitetun ”valkoisen valheen”. Paasikiven–Kekkosen Suomen ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ovat jotkut hakeneet revanssia puhumalla Pohjantähden suomalaisiin juurruttamasta ”punaisesta valheesta”.
Väpin sanonnan voimaa osoittaa, että hänen fiktiivinen panoraamansa on pitänyt hyvin pintansa, vaikka 2020-luvun Suomessa vallitsee jo laskutavasta riippuen tasavallan kolmas, neljäs ellei viides versio. Punikkien perillisten ei tarvitse kantaa häpeää isiensä töistä.
Samanaikaisesti kirjallisuus instituutiona on menettänyt asemiaan kansakuntaa yhdistävänä foorumina. Tai ainakaan meidän ei kannata haikailla yhden Linnan perään, sillä aikamme Tuntematon kertoo formulakuski Kimi Räikkösestä.
Pätkä- ja sälätyöläisistä on pitkään puhuttu työmarkkinoiden uusina torppareina, mutta heidän kokemuksensa, saati vapautuksensa ei taida olla kudottavissa kollektiiviseksi kertomukseksi. Työväen sivistysliiton yhteiskuntapoliittinen lukulista tuleekin koota useista näkökulmista.
PENTINKULMALLA ON HILJAISTA, kun teen Urjalassa kävelylenkin Väinö Linnan reitillä. Pohjantähti-trilogian ilmestymisestä on kulunut jo 60 vuotta ja sen kuvaamasta maailmasta vielä paljon enemmän.
Sellaista Suomea ei ole enää olemassa, jossa poliittinen johtaja saattaisi vakuuttaa puolueensa ylivertaisuutta kilpailijoihin nähden samalla voitonvarmuudella kuin Tanner Naantalissa ennen sotien kurimusta: ”meillä on tulevaisuus, koska me pyrimme toteuttamaan kansan enemmistön toivomukset ja tarpeet”.
Julkaistu Demokraatissa 22/10.12.2020