OTSIKON KYSYMYS on tietysti siinä mielessä typerä, että taitava soittaja ei paljoa melodianpätkää tarvitse improvisaatioiden inspiraatioksi ja variaatioiden pohjaksi. Jazzia syntyy tarvittaessa vaikka Ukko Nooasta.

Dylan oli vastikään täyttänyt 23 vuotta, kun hän kesäkuussa 1964 levytti kappaleen “My Back Pages”. Sen, jonka kertosäkeessä hän laulaa kuin kaiken nähnyt veteraani: “Ah, but I was so much older then I’m younger than that now…”

Pianisti Keith Jarrett oli samanikäinen, kun hän puolestaan otti kappaleen ensimmäisen trionsa repertuaariin. Hollywoodin Shelly’s Manne-Holessa elokuun lopussa 1968 taltioitu versio julkaistiin seuraavana keväänä livelevyllä Somewhere Before.

Biisiä kuljettaa kolmikymppisen Charlie Hadenin bassottelu, rummuissa aina tyylikäs Paul Motian, joka tuolloin jo 37-vuotias papparainen. Dylanin sävelkulut soljuivat Jarrettin sormien läpi kuin ajan kaihoisa virta.

INTERNETISTÄ OPIN, että Jarrettin innostus Dylaniin oli enemmän kuin hetken herkku. Vuotta myöhemmin hän esiintyi Århusissa tanskalaisen komppiparin kanssa keikalla, joka kulkee nimellä “The Dylan Concert”. Ehkä siitä tehty nauhoitus osuu vielä eteeni jossain muodossa.

Alun otsikkoa oikeampi kysymys kuuluukin, taipuuko Jarrett Dylaniksi. Sitä tämä nimittäin yritti keväällä 1968 levyllään Restoration Ruin, joka on merkillinen viritelmä hippihengen folkrockia. Mukana myös muutama Dylan-mukaelma, huuliharppua myöten.

Kokeilu jäi kaikkien onneksi kuriositeetiksi. Jarrett eteni Miles Davisin sähköisen bändin kautta uuden saksalaisen levy-yhtiön ECM:n ikoniksi, jonka katalogi on kantanut läpi vuosikymmenten ihan omillaan.

Mutta on siinä Dylan-tribuutillakin pysyvä sijansa, hellyttävänä nuoruuden helmenä.