Pohjoisessa Suomi on niin kuin Afganistan etelässä

MIKSI MEDIAN PITÄÄ kertoa kaukaisesta Afganistanista, YLEn uutisankkuri kysyi illan päälähetyksessä (15.8.) yleisöpalautteen pohjalta. ”Jos ihmisellä ylipäätään on sydän”, ulkomaantoimittaja Pauli Lahti vastasi hienosti ja lisäsi itsekkäämpiäkin syitä. Odotettavissa on pakolaisia, ehkä terrorismiakin.

On Afganistan kiinnostanut Suomea aikaisemminkin, toisella tapaa itsekkäistä syistä. Molemmat olivat Neuvostoliiton naapureita, jotka Nikita Hruštšov aikanaan yhdisti toisiinsa rauhanomaisen rinnakkainolon mallimaina.

Suomalaiset eivät välttämättä olleet niputuksesta niin innostuneita, mutta minkäs teki. Toimihan tuo samalla osoituksena siitä, että Moskovan keskuksesta käsin maailma aukeni moneen ilmansuuntaan. Käypä muistutus edelleen, sekä poliitikoille että historiantutkijoille.

NKP:N 22. PUOLUEKOKOUS kirjasi vuonna 1961: ”Yhteiskunnallisten ja poliittisten järjestelmien eroavaisuus ei häiritse ystävällisten, molemmin puolin edullisten suhteiden kehittämistä Neuvostoliiton ja sellaisten maiden kuten Afganistan ja Suomi kanssa.”

Seuraavassa puoluekokouksessa (1966) linjaukset luki jo Leonid Brežnev, mutta edelleen ”keskinäinen luottamus, ystävyys ja yhteistoiminta ovat luonteenomaisia suhteillemme Suomeen ja Afganistaniin”. Kremlologit kiinnittivät huomiota sanajärjestykseen, jossa Suomi oli noussut Afganistanin edelle.

Viisi vuotta myöhemmin repesi sitten riemu, kun ”Suomi sijoitettiin ensimmäistä kertaa erilleen Afganistanista Neuvostoliiton kommunistisen puolueen edustajakokoukselle esitetyssä pääsihteerin selonteossa”. Brežnevin puheessa oli Suomesta ihan oma lause, joka luonnehti maiden suhteita myönteisessä sävyssä.

HYVÄ OLIKIN SAADA poliittista etäisyyttä. Jos lokakuussa 1961 Suomi sai palkinnoksi hyvästä naapuruudesta nootin, niin joulukuussa 1979 neuvostopanssarit tunkeutuivat Afganistaniin. Se sinetöi siirtymisen niin sanotusti uuteen kylmään sotaan, jossa rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteellä ei ollut enää käyttöä.

Muistan hätkähtäneeni Helsinkiin ilmestynyttä seinäkirjoitusta: ”Unkari 1956, Tšekkoslovakia 1968, Afganistan 1979, Suomi ?” Se kertoi kansakunnan pinnan alle painetuista asenteista, joita ei tarvinnut edes koulupojalle erikseen selittää. (Osmo Jussila tosin ihmetteli vähän myöhemmin kirjansa Terijoen hallitus aluksi, että missään ei kirjoitettu ”Suomi 1939”.)

Afganistanin nykyisellä ahdingolla on juurensa myös noissa tapahtumissa. Aika vähän saattoi Suomi silloin tehdä asioiden ja ihmisten auttamiseksi eikä isossa kuvassa nytkään paljoa enempää. Sydämen olemassaoloa todistaa silti jokainen suojapaikka, jonka voimme sitä tarvitseville järjestää.