JUURI NYT PITÄISI OLLA käynnissä Helsingin Juhlaviikkojen konsertti, jossa islantilainen pianisti Vikingur Ólafsson soittaa Mozartia ja tämän aikalaissäveltäjien teoksia. Sen sijaan että istuisin Musiikkitalossa, mökötän kotona kuulokkeet korvilla. Fiilinki ei nouse, vaikka sävelet kuinka hivelisivät tärykalvoja.

Kansallisoopperassa sentään on käynnissä uuden kauden avaus Cavalleria rusticana & Pajatso ja samalla Hannu Linnun aloittaa talon ylikapellimestarina. Esityksen toteutuminen näytti vaativan viikon kestäneen metelin median myrskynsilmässä. Seitsemän uutiset kertoivat poliisin olevan paikan päällä valvomassa, että ”kapina” ei ylitä AVIn asettamia rajoja.

Vuonna 2015 kirjoitin (yhdessä Johannes Koskelan kanssa) yhteiskuntapoliittiseen kokoomateokseen Jakolinjojen Suomi (toim. Antti Kaihovaara) artikkelin sinänsä kuluneella otsikolla ”Kulttuuri kuuluu kaikille”. Pitkään on pandemiassa tuntunut suomalaisen päätöksentekojärjestelmän tekevän parhaansa sen eteen, että kulttuuri ei kuuluisi kenellekään.

Olemmeko viimein käännekohdassa?