”JOS SUOMESSA OLISI Ruotsin kokoomus ja Tanskan demarit, persuja ei tarvittaisi”, Jussi Halla-aho twiittasi toukokuun lopulla. Hän viittasi skandinaavien suomalaisia veljespuolueitaan tiukempiin kantoihin maahanmuuttoon nähden, mutta tuli samalla määrittäneeksi Perussuomalaiset yhden asian liikkeeksi.

Juhana Vartiaista kuunnellessa taas tuntuu siltä, että Kokoomukselle kelpaisi saman tien paluu sinipunaan, jos Suomen sosiaalidemokraatit ja ammattiyhdistysliike käyttäytyisivät kuin ruotsalaiset toverit. Työmarkkinapolitiikkakin sujuisi sulavasti kuin paritanssi, pohjoismaisesta mallista tinkimättä.

Skandinavian maat pysyvät suomalaisen politiikan verrokkeina, kullekin agendaansa parhaiten palvelevalla tavalla. Samanaikaisesti täytyy kuitenkin tyytyä pelaamaan kotoperäisillä korteilla, vaikka laitumet länsirajan takana aukeaisivat kuinka houkuttelevana.

STEFAN LÖFVENIN ILMOITUS jättää demaripuolueen pomon ja pääministerin paikka tuo kuvioihin uusia kysymyksiä. Hän on ollut vakauttava tekijä sekä omiensa keskuudessa että koko Ruotsin poliittisessa elämässä, jonka kulmakivet ovat viime vuosina olleet liikkeessä.

Taitavana neuvottelijana ja kompromissien rakentajana Löfven on pitänyt sosiaalidemokraatit vallankahvassa, vaikka puolueen kannatus on hänen kymmenvuotiskaudellaan pudonnut alle 30 prosenttiin. Eikä suunta ole sitten koronakriisin alun ollut ylöspäin.

Kesällä valtiopäivillä koettu historiallinen epäluottamuslause oli nöyryytys sekin, vaikka Löfven nousi siitä vielä takaisin pääministerin satulaan. Alkoiko sekä omilta että mieheltä itseltään hiipua usko siihen, että hän on sosiaalidemokraateille paras veturi vuoden päästä käytäviin vaaleihin?

VASEMMISTOPUOLUE OLI YKSI kesäkuun hallituskriisin avainpelureista, ja sen profiilinnosto on poikinut kannatuksen kasvun mielipidemittauksissa yli kymmeneen prosenttiin. Nooshi Dadgostarissa on 36-vuotiaana uutena puheenjohtajana tuoreutta – ja aatteen kipinää.

Naiselle lienee kysyntää myös sosiaalidemokraattien johtoon. Mona Sahlinin valinta vuonna 2007 osui sinänsä onnettomaan saumaan, sillä hän taisi olla vasta kolmossuosikki tehtävään. Anna Lindh oli murhattu, eikä Margot Wallström halunnut palata Brysselistä EU:n komission johtotehtävistä.

Asetelma on nyt kuin pedattu valtiovarainministeri Magdalena Anderssonille. Hänessä voisi yhdistyä tunne turvallisesta jatkuvuudesta, samalla kun asema maan ensimmäisenä naispääministerinä loisi äänestäjien silmiin sädekehää ja arvovaltaa.

Ruotsalaisten itseymmärrys feminismin ja tasa-arvon mallimaana on jo ollut koetuksella, kun hallituksia muissa Pohjoismaissa johtaa nainen.

VAIKUTEVIRRAT POHJOLASSA kulkevat moneen suuntaan, mutta mikään ei tule annettuna. Politiikan tuulia ja kombinaatioita ei voi varmuudella ennakoida. Ruotsidemokraattien kannatus ja asema tulevassa hallituspelissä on suuri arvoitus, kunnes se syksyllä 2022 koetellaan konkreettisessa tilanteessa.

Kuten Suomessa, Ruotsissa on joka tapauksessa naisten ote puolueista vankistunut. Dadgostarin tavoin Nyamko Sabuni on vielä uusi nimi Liberaalien johdossa. Alle nelikymppiset Annie Lööf ja Ebba Busch puolestaan ovat vetäneet Keskustapuoluetta ja Kristillisdemokraatteja jo vuosia. Ympäristöpuolue jatkaa kahden keulakuvan mallillaan.

Oikealla laidalla Maltillinen kokoomuspuolue ja Ruotsidemokraatit sinnittelevät vielä miesten komennossa.  Ovatko Ulf Kristersson ja Jimmie Åkesson (tai Petteri Orpo ja Hjallis Harkimo) seuraavien vaalikeskustelujen kummajaisia?

 

Julkaistu Demokraatti.fi 23.8.2021