SUOMEN POLIITTINEN KENTTÄ järähteli vuoden 1970 eduskuntavaaleissa muutoinkin kuin SMP:n 10,5 prosentin kannatusjytkyn voimasta. Kokoomus nousi ensimmäistä kertaa suurimmaksi porvaripuolueeksi, tai ei-sosialistiseksi puolueeksi, kuten silloin tavattiin luokitella.
Keskustapuolue maksoi hintaa yhteiskunnan rakennemuutoksesta, mutta myös osallistumisestaan kansanrintamiksikin kutsuttuihin hallituksiin. Se vajosi 20 vuodeksi 17 prosentin puolueeksi, vaikka jatkoi vallassa punamullan toisena vetohärkänä.
Kannatus palasi vasta oppositiokauden 1987–1991 myötä ja suoraan lukemiin, joihin Maalaisliitto ei ollut sotien jälkeen yltänyt. Sama toistui Paavo Lipposen sateenkaarien jälkeen (2003) ja uudelleen, kun Jyrki Kataisen sixpack oli jo kuihtunut Alexander Stubbin nelikoksi (2015).
Juha Sipilän Keskusta oli yhden vaalikauden porvarillisen Suomen ajuri. Voiko vastaavaa asetelmaa enää syntyä?
SYYSKUUN MITTAUKSISSA ero Kokoomuksen ja Keskustan kannatuksessa venähti 8–9 prosenttiyksikköön. Vastaavaa ei ole eduskuntavaaleissa nähty sitten 1960-luvun, jolloin etumatka oli Maalaisliitto/Keskustapuolueen hyväksi.
Retrohenkinen ”vihreä kansanrintama” ei tarttunut nykyisen hallitusviisikon lempinimeksi, mutta Keskustalla tuntuu olevan siellä yhtä tukalaa kuin runsaat 50 vuotta sitten. Toisaalta Esko Ahon porvarihallitus sulatti puolueen kannatuksesta viisi prosenttiyksikköä, Matti Vanhasen/Mari Kiviniemen ja Juha Sipilän yli seitsemän.
Keskustan tulisi löytää tie pois tällaiselta vuoristoradalta.
PETTERI ORPO JAKSAA jankuttaa vasemmistohallituksesta, joka on kummajainen porvarillisen enemmistön Suomessa. Vähemmälle huomiolle jää se, että äänestäjien tuki viisikolle on säilynyt jatkuvasti eduskuntavaalien tuloksen tasalla noin 55 prosentissa.
Kuntavaalien ja gallupien ykkössija lämmittää Kokoomusta, mutta 21 prosentin kannatus ei ole erityinen mahtisuoritus johtavalta oppositiopuolueelta. Oikealla onkin ahdasta, kun perussuomalaiset hengittävät niskaan.
Annika Saarikko on muistuttanut, että Keskusta kantaa hallituksessa koko ei-vasemmiston vastuuta. Hän tulee näin lukinneeksi vihreät opposition toivomaan lokeroon eikä noteeraa toista hallituskumppaniaan RKP:tä lainkaan.
Identiteetin määrittäminen negaation kautta ei anna itsetunnosta mairittelevaa kuvaa, sen enempää kuin heittäytyminen veropopulistiseen kilpaan oikeiston kanssa. Keskustan olisi jo aika seistä tukevammin omin jaloin eikä asemoitua porvaripuolen edustajaksi ikään kuin väärässä porukassa.
Julkaistu Demokraatissa 18/14.10.2021