Demariruusu kukkii taas

Eurooppalaisella sosiaalidemokratialla on takanaan vaikea vuosikymmen. Viimeistään Saksan vaalien myötä se on kuitenkin osoittanut olevansa edelleen voima, jonka kykyyn ottaa vastuuta äänestäjät luottavat keskellä vaikeita aikoja. Paluuta 1900-luvun suuriin kansanliikepuolueisiin ei ole luvassa, mutta poliittisen kentän sirpaloituessa tarvitaan koeteltuja koalitioiden rakentajia yli blokkirajojen.

 

TIEDOTUSVÄLINEIDEN uutistulva ja sosiaalinen media eivät ole ammentaneet politiikasta tyhjiin niin sanotun näppituntuman merkitystä. Fingerspitzengefühl oli sormin kosketeltavaa syksyllä 2013, kun seurasin Berliinissä Saksan liittopäivävaalien loppusuoraa.

Ruotsalaiset kollegat olivat järjestäneet laadukkaan ohjelman, johon sisältyi tapaamisia tutkijoiden sekä eri puolueiden ja tiedotusvälineiden edustajien kanssa. Alexanderplatzilla seurasimme sosiaalidemokraattien kansleriehdokkaan Peer Steinbrückin viimeistä kampanjatilaisuutta ja SPD:n vaalivalvojaisia puolueen päämajassa, joka kantaa eurooppalaisen politiikan legendan Willy Brandtin nimeä.

Olin valmentautunut ressuun tutustumalla muun muassa Steinbrückin kirjaan Zug um Zug, jossa hän keskusteli politiikan askelista ja sakkisiirroista Helmut Schmidtin kanssa. Kirjassa yli 90-vuotias entinen liittokansleri tarjosi sillan sosiaalidemokraattien 1970-luvun kulta-aikaan.

Kun mainitsin asiasta eräälle entuudestaan tutulle saksalaisdemarille, tämä kuittasi hymyssä suin, että hankkisit parempaa luettavaa. Kaveri lukeutui SPD:n nuorempaan intelligentsijaan, joka puolueen tehtävissä oli etsinyt vasemmalta vaihtoehtoa vuonna 2008 puhjenneen finanssi- ja eurokriisin hoitamiseen.

Tuolloin jo 66-vuotias Steinbrück edusti hänelle ja monille hengenheimolaisilleen liian oikeistolaista pragmatismia. Heistä sosiaalidemokratian tuli pystyä parempaan, kun globaali kapitalismi kouristeli pahimmassa kriisissään sitten 1930-luvun laman.

Pelkkä talouskurin pehmentäminen ei riittänyt, vaan sen tilalle haikailtiin selkeää irtiottoa keskustaoikeiston konservatiiveista. Sosiaalidemokraattinen liike kaipasi uutta sukupolvea ja jotain vastaavaa kipinää, jota radikaali Syriza tarjosi Kreikassa velkapaketeilla ahdinkoon ajetuille kansalaisille.

ÄÄNESTÄJÄT EIVÄT KAIVANNEET saksalaista Syrizaa vaan luottivat Angela Merkeliin, jonka kreikkalaiset olivat ottaneet Ateenassa vastaan natsitervehdyksin. CDU/CSU:n vaalitulos kipusi 41,5 prosenttiin ja ero SPD:hen kasvoi suuremmaksi kuin kertaakaan sitten 1950-luvun, lähes 17 prosenttiyksikköön.

Sosiaalidemokraatit onnistuivat saalistamaan oppositiosta käsin kannatuslisää vaivaiset 2,7 prosenttiyksikköä ja senkin vasemmistopuolueen Die Linken ja vihreiden kustannuksella. Vasemmalla ei ollut vetoa, eikä kansallispopulismikaan ollut vielä rantautunut Saksaan Alternative für Deutschlandin muodossa.

Hallituskuvio oli kuitenkin ongelmallinen, sillä kristillisdemokraattien kumppani Vapaat demokraatit eli liberaalit jäi alle äänikynnyksen ja putosi kokonaan pois liittopäiviltä. Se avasi tien CDU:n ja SPD:n niin sanotulle suurelle koalitiolle.

Kysyin yllä mainitulta tutulta tuoreeltaan hallitushaluja vaalituloksen valossa. Hämmästyksekseni hän sanoi yhteistyön kristillisdemokraattien kanssa kyllä houkuttelevan, avasihan se oppositiokauden jälkeen runsaasti kiinnostavia avustajatehtäviä hänen kaltaiselleen asiantuntijalle.

Niin ymmärrettävä kuin asenne olikin, se ei varsinaisesti lujittanut uskoa sosiaalidemokratian ohjelmalliseen uudistustyöhön. Toisaalta SPD ulosmittasi hallitusneuvotteluissa sen verran hyvin tavoitteitaan, että puolueen jäsenäänestys siunasi hypyn Merkelin kelkkaan selvällä 76 prosentin enemmistöllä.

SOSIAALIDEMOKRATIALTA puuttui 2010-luvun puolivälissä Eurooppa-tason johtotähti. Ranskan sosialistien François Hollande oli presidenttinä osoittautunut pettymykseksi, eikä Italian keskustalaisesta Matteo Renzistä ollut esikuvaksi, vaikka palveli pari vuotta Demokraattisen puolueen pääministerinä.

”Demariruusu sairastaa”, otsikoi kansainvälinen viikkolehti The Economist vuonna 2016 analyysinsa eurooppalaisen keskustavasemmiston tilasta. Parhaaksi mallimaaksi kelpuutettiin puolen miljoonan asukkaan Malta, jota ei ole tavattu pitää poliittisten trendien majakkana. Sen enempää kuin Portugalia, jossa sosialistit ovat olleet pitkäjänteisesti vallassa.

Olin syyskuussa 2015 Lontoossa, kun Britannian työväenpuolue valitsi jäsenäänestyksellä johtajakseen Jeremy Corbynin. Lähimpänä entisen pääministerin Tony Blairin viitoittamaa New Labour -linjaa ollut Liz Kendall jäi neljänneksi eli ehdokkaista viimeiseksi vaatimattomalla 4,5 prosentin kannatuksella.

Ajatuspaja Policy Networkin seminaarissa ”blairiitit” tekivät avointa surutyötä jo ennen tulosten julkaisemista. Heidän mukaansa työväenpuolueen tulevaisuusperspektiivissä ei näkynyt mitään mahdollisuuksia palata valtaan käpertymällä vasemmalle kohti lahkolaisuutta.

Luisu oli alkanut jo edellistä puheenjohtajaa valittaessa, jolloin Milibandin veljesten välisessä kamppailussa Ed onnistui niukasti ammattiliittojen tuella kukistamaan keskustalaisemman Davidin. Vaaleissa 2015 nuoremman veljen vaatimaton karisma sen enempää kuin ohjelma ei purrut äänestäjiin.

BRITANNIASSA KUTEN muuallakin Euroopassa äänekäs osa sosiaalidemokratiaa pani pitkään vastoinkäymisensä vuosituhannen vaihteessa harjoitetun ”kolmannen tien” piikkiin. Siitä huolimatta, että sen keulakuvien – niin Tony Blairin ja Gerhard Schröderin kuin Göran Perssonin ja Paavo Lipposen – vallan päivistä alkoi olla jo kymmenen vuotta, ylikin.

Mikä merkitys globalisaation markkinalogiikkaan sovittautumisen jälkilaskulla olikin, ahdingon sälyttäminen edeltäjien niskaan ei ollut kovin kunniakasta. Varsinkaan, kun oma linja ei ottanut jäsentyäkseen riittävän uskottavaksi vaihtoehdoksi kansalaisten silmissä.

Amerikkalaisen Bernie Sandersin sosialismi innosti nuorisoaktivisteja Atlantin molemmin puolin, mutta nouseva kansallispopulismi söi myös demokraattien kannatuspohjaa Yhdysvalloissa ja sosiaalidemokraattien Euroopassa. Britanniassa se näkyi kesällä 2016 Brexit-äänestyksessä ja sitten sen jälkihoidossa, jonka päätteeksi työväenpuolue jäi joulukuun 2019 vaaleissa Boris Johnsonin jyrän alle.

Labourin uusi johtaja Keir Starmer hakee nyt kovaa maata jalkojensa alle edeltäjäänsä keskustalaisemmilla teemoilla. Britannia ja sen politiikka ovat kuitenkin sen verran sekaisin Brexitin sekä Corbynin ja Johnsonin tuplapopulismin jäljiltä, ettei niistä ole sen enempää eurooppalaisen vasemmiston kuin oikeiston innoittajaksi.

RUOTSIN SOSIAALIDEMOKRAATIT kävivät läpi oman kiirastulensa tappiollisten parlamenttivaalien 2010 jälkeen. Håkan Juholt ei kestänyt Mona Sahlinin jälkeen uutena puheenjohtajana vuottakaan, kunnes kansan luottamusta ryhdyttiin rakentamaan perinteisemmällä tyylillä, ammattiyhdistystaustaisen Stefan Löfvenin vedolla.

Sosiaalidemokraatit nousivat kahdeksan vuotta kestäneen oppositiokauden jälkeen vuonna 2014 takaisin pääministeripuolueeksi, vaikka kannatus ei noussut edellisistä vaaleista edes puolta prosenttiyksikköä. Muutoksen teki mahdolliseksi Ruotsidemokraattien menestys, joka repi rikki Ruotsin perinteistä blokkipolitiikkaa.

Järistykset puoluekentässä kävivät vielä selvemmiksi neljä vuotta myöhemmin. Löfven jatkoi pääministerinä, vaikka sosiaalidemokraatit saivat heikoimman vaalituloksensa koko yleisen äänioikeuden aikakaudella. Monessa veljespuolueessa olisi tosin iloittu 28,3 prosentin kannatuksesta.

Kuukausia kestäneiden neuvottelujen jälkeen saatiin aikaiseksi sosiaalidemokraattien ja vihreiden hallitus, joka valtiopäivillä nojasi porvaripuolelta keskustan ja liberaalien tukeen. Hutera järjestely on osoittautunut sinnikkääksi, sillä sen vaihtoehdot ovat olleet vähissä. Ruotsidemokraattien tuen varassa kun ei kenenkään muun tee mieli hallita.

RUOTSI TAISI TULLA näyttäneeksi Euroopalle tietä. Historian valossa tuollainen sopii hyvin sekä maan että sen sosiaalidemokratian itseymmärrykseen, mutta tällä kertaa se tapahtui suuremmitta rummutuksitta, ilman tietoista edistyksen soihdun kantoa.

Suurten kansanliikepuolueiden kukoistusaika oli jäänyt kauas 1900-luvulle, ja nyt tehtiin tilejä niiden häntien kanssa. Maltaa ja Portugalia lukuun ottamatta sosiaalidemokraatit eivät nauti missään suhteellisen vaalitavan järjestelmässä yli 30 prosentin kannatusta. Useimmissa maissa on tekemistä 20 prosentinkin kanssa.

Tason pudotuksesta huolimatta sosiaalidemokraattien johdolla on muodostettu hallituksia, kuten Espanjassa 2018 sekä Suomessa ja Tanskassa 2019. Tämän syksyn vaalitulosten perusteella voi odottaa, että Norja ja Saksa liittyvät joukon jatkeeksi.

Viime vuosina on puhuttu paljon polarisaatiosta, kun kansallispopulistiset liikkeet ja muodikas identiteettipolitiikka ovat vanginneet suurimman huomion. Ne lienevät pysyviä ilmiöitä, mutta politiikan kartoilta löytyy tukea toisenlaisillekin trendeille. Kuinka pysyville, sitä on vaikea ennustaa.

Kun parlamenteissa temmeltää muutaman suuren sijaan laajempi joukko keskisuuria puolueita, asetelma luo hallituksia muodostettaessa enemmän kysyntää koalitioiden ja kompromissien rakentajille kuin kärjistäjille. Siinä on pragmaattisen sosiaalidemokratian perinteinen sauma.

Sosiaalidemokraatit eivät ole missään ratsastaneet takaisin valtaan äänivyöryn harjalla. Itse asiassa sekä Tanskassa että Norjassa heidän ääniosuutensa laski viime parlamenttivaalissa, eikä Suomessakaan juhlittu 17,7 prosentin kannatusta vaan täpärällä käynyttä ykkössijaa puolueiden keskinäisessä kilpailussa.

SYYSKUUSSA 2017 vaalivalvojaiset Willy Brandt Hausissa päättyivät ennen kuin ehtivät alkaakaan. Paljon eivät sosiaalidemokraatit olleet enää odottaneet, mutta tulos osoittautui vielä pelättyäkin synkemmäksi (20,5 %). Illan ainoat aplodit kuultiin johtajien käydessä ilmoittamassa, että puolue jäisi oppositioon.

Vaan eipä jäänytkään. CDU kääntyi jälleen SPD:n puoleen, kun ei onnistunut hallituksen muodostamisessa liberaalien ja vihreiden kanssa. Suuri koalitio jatkoi, vaikka ei ollutkaan enää niin kovin suuri.

Sosiaalidemokraatit valitsivat uudeksi puheenjohtajakseen Andrea Nahlesin, joka aikanaan oli profiloitunut puolueen nuoriso- ja vasemmistosiivellä Schröderin perinnön tiukkana kriitikkona. Puoluesihteerinä ja työministerinä hän oli ollut se keulahahmo, jonka suojeluksessa oli pyritty aatteen uuteen kiillottamiseen.

Ensimmäinen nainen yli 150-vuotiaan puolueen johdossa kesti paikalla vain runsaan vuoden. Nahles jätti tehtävän, kun SPD kärsi kesällä 2019 Euroopan parlamenttivaaleissa yli 11 prosenttiyksikön tappion, eivätkä tulokset osavaltioissakaan olleet sen lupaavampia.

Nahles tilitti eroilmoituksessaan, että kansalaisten vakuuttaminen uudistuneesta sosiaalidemokratiasta ei onnistunut, kun puolue samanaikaisesti kantoi vastuuta hallituksessa. Tukea ei tullut omiltakaan riittävästi, kun erityisesti puolueen nuoret olivat jyrkästi CDU-yhteistyötä vastaan.

Eivät vain ”vanhat”, vaan myös nelikymppisten polvi tuntui heidät pettäneen.

EN TIEDÄ, OSALLISTUIKO Suomen SDP:n edustajia edellisillä kerroilla saksalaisen veljespuolueen vaalivalvojaisiin. Tänä vuonna sosiaalisen median niistä levittämistä kuvista joka tapauksessa erottuivat ainakin puoluesihteeri Antton Rönnholmin ja Eurooppa-ministeri Tytti Tuppuraisen kasvot.

Molempien kasvoja koristi leveä hymy. Mikä oli muuttunut?

Kun Olaf Scholz runsas vuosi sitten nimettiin SPD:n kansleriehdokkaaksi, sosiaalidemokraattien kannatus mateli 15 prosentin tienoilla, parikymmentä pinnaa kristillisdemokraattien perässä ja selvästi vihreidenkin takana. Edellisenä vuonna hän oli hävinnyt kilvan puolueen puheenjohtajuudesta vasemmistolaisemmille ehdokkaille.

Merkelin hallituksen valtiovarainministerinä ja varakanslerina Scholz sopi SPD:n oikealta siiveltä uhrattavaksi liittopäivävaaleissa odotetun tappion kantajaksi. Teuraalle ei ollut puolueessa tunkua.

Sosiaalidemokraattisen ehdokkaan yhtä yllättävää kuin hämmästyttävää loppusuoran kiriä vaalien voittajaksi on selitetty ennen muuta kilpailijoiden kompastelulla. Se ei oikein yksin riitä, vaikka kamppailu sai leimallisesti kanslerivaalin luonteen Merkelin luopuessa 16 vuoden jälkeen.

Pandemia on perustellusti kohdistanut kansalaisten odotuksia julkiseen valtaan tavalla, joka taitaa pelata koeteltujen valtionhoitajien pussiin. Kriisiä hoitamaan kaivataan mieluummin pragmaatikkoja kuin ideologeja, äärilaitojen protesteista puhumattakaan. Scholzin SPD hakeekin hallituskoalitiota politiikan keskikentältä.

Sosiaalidemokratialle on luonut tilaa myös keskuspankkien omaksuma rooli, joka jakaa rahaa ainakin toistaiseksi halpaan hintaan. Jos Euroopan keskustavasemmisto pohti 2010-luvun neuvottomana vaihtoehtoa talouskurille, niin nyt sana ”austerity” on poistettu päivänpolitiikan sanakirjoista.

OIKEISTON IRVILEUKOJEN mukaan sosiaalidemokratian uusi tuleminen on ostettu lainarahalla. Vastineeksi voi ihmetellä, ovatko pankkiirit yhtäkkiä kääntyneet vasemmistolaisiksi. Vai selittääkö muuttunutta paradigmaa muisto siitä, että lamaannuksista ei ole tavattu toipua pelkillä säästökuureilla?

Demokraattisessa vallanjaossa vaikuttaa tietty heiluriliike. Kun Norjan työväenpuolue ja sen suosittu pääministeri Jens Stoltenberg kärsivät vuonna 2013 vaalitappion, paras kuulemani analyysi selitti, että hummerinkin syömiseen voi kyllästyä. Äänestäjille ei riittänyt, että maalla meni melkein millä tahansa mittarilla hyvin, ellei erinomaisesti.

Kaksi peräkkäistä vaalikautta alkaa olla ajassamme jo pitkä aika, kuten Norjan oikeisto sai nyt vuorostaan kokea ja Fredrik Reinfeldtin Maltillinen kokoomus Ruotsissa vuonna 2014. Stefan Löfven tekee jo valmiiksi tilaa pääministerin paikalla, jotta sosiaalidemokraattien ei kävisi ensi syksynä samalla tavalla.

Demariruusun uuden kukinnan kestoa ei tiedä kukaan. Viimeaikaiset vaalitulokset ovat kuitenkin palauttaneet sosiaalidemokraatit varteenotettaviksi vallantavoittelijoiksi ja uskottaviksi vallanhaltijoiksi. Näistä asemista käsin tuleva menestys on myös heidän omissa käsissään.

 

Julkaistu Politiikasta.fi 12.10.2021