ULPU IIVARI KERTOO Facebook-päivityksessään historiantutkijalle herkullisen anekdootin Berliinin muurin murtumisen ajoilta. SDP:n puoluesihteerinä hän lähetti edustajan DDR:ssä perustetun sosiaalidemokraattisen puolueen kokoukseen. 

”Pian kävi ilmi, että uuden puolueen puheenjohtaja oli Stasin valitsema. Asia oli esillä viimeisessä tapaamisessa DDR:n lähetystön edustajan kanssa. Sanoin, että näinä murrosaikoina on kiusallista, kun niin monenlaiset tyypit esiintyvät demareina.” 

Niinpä. Kommunismin tehdessä kuolemaa monet aatteellisen pohjansa menettäneet hakivat maata jalkojensa alle työväenliikkeen historiallisen hajaannuksen voittaneelta puolelta, sosiaalidemokratiasta. Tuota rajankäyntiä eivät NKP:n ideologit ja Kremlin valtapoliitikot olleet koskaan onnistuneet ratkaisemaan. 

POHDISKELIN ASIAA väitöskirjassani Pohjoismaa vai kansandemokratia? (2004) muun muassa näin: 

”Reformikommunismi törmäsi väistämättä rajoihin, joita neuvostojohto ei uskaltanut ylittää ennen kuin 1980-luvun jälkipuoliskolla. Revisioyritysten vaarana oli syöstä bolševikkien perilliset aatteelliseen liukuun, jonka päässä kummitteli sosiaalidemokratia. Sinne päätyivät sekä Prahan kevään Alexander Dubček ja Zdenĕk Mlynář että Mihail Gorbatšov, kovan kommunistisen koulun kasvatit, vaikka uudistusten tielle lähtiessään he eivät sitä itse arvanneet. 

Lenin oli siis oikeassa: jos eroa sosiaalidemokratiaan ei pidetä kirkkaana tai varmisteta luotettaville tovereille johtoasemaa ’yhteistyössä’, kommunismilta putoaa ennen pitkää pohja. Mutta toisin kuin hän uskoi, historia ei ollut proletariaatin diktatuurin vaan parlamentaarisen demokratian puolella.” 

VIITTEESSÄ MAINITSIN, että Gorbatšov oli jälkikäteen korostanut ”periaatteellista demokraattisuuttaan, ikään kuin hän olisi ollut ’kaappisosdemo’ jo noustessaan NKP:n pääsihteeriksi. Perestroika on kuitenkin syytä mieltää yritykseksi pelastaa kommunismi ja sen varaan rakennettu Neuvostoliitto kuin tieksi kohti sosiaalidemokratiaa.” 

Lähteeksi Gorbatšovin poliittiseen kehitykseen suosittelin Archie Brownia, Oxfordin professoria, joka joidenkin makuun fanitti Gorbia liiaksi asti. Häneltä näkyy nyt ilmestyneen kylmän sodan päättymiseen johtaneesta kehityksestä muhkea yhteenveto The Human Factor. Gorbachev, Reagan, and Thatcher, and the End of the Cold War (2020). 

Olivatko haukat oikeassa vai kyyhkyt? Vai tarvittiinko niiden yhtäaikaista vuorovaikutusta siihen, että kylmän sodan järjestelmä laukesi niinkin rauhanomaisesti, tussahtaen eikä suureen pamaukseen? Eri tulkintalinjoista näkyy keskusteluissa yhä jälkiä.