GLOBAALI KORONA ei ole ollut kulttuurityöläisten ja esiintyvien taiteilijoiden kulta-aikaa, mutta joku onnellinen oheistuotekin on pandemiasta versonut. Kuten se, että saksofonisti David Murray sai eurooppalaisessa eristyksessään Brad Jonesin ja Hamid Draken kumppaneiksi trioon, jonka viime vuoden lopulla äänitetty Seriana Promethea laskettiin joku viikko sitten julki.
Se on Murrayn paras tuotos 15 vuoteen, eivätkä levytykset tuossa välissä ole nekään varsinaisesti huonoja olleet. Kuubalaisen ensemblen kanssa tehdyn Nat King Cole en españolin (2010) panee kesäisessä iltapäivässä yhä mieliksensä soimaan, ja esimerkiksi Perfectionilla (2016) on yhdessä voimanaisten Geri Allenin ja Terri Lyne Carringtonin kanssa vahvat hetkensä.
Silti olen muistellut hiukan haikeana heinäkuuta 2008, jolloin ajoin vanhalla citikallani Raahen rantajatseihin. Murrayn Black Saint Quartet oli elementissään Perämeren yöttömässä yössä. Seuraavana päivänä seurasin bändiä Äänekoskelle, jossa jatkettiin Keitele Jazzin merkeissä, mutta ei tavoitettu kaljoitteluteltan puitteissa vastaavaa idylliä.
Ujona poikana en tapaa tuppautua tähtien puheille. Maestro Murray kuljeskeli kuitenkin juhlamielisen yleisön seassa sen verran eksyneen oloisena, että pyysin häneltä nimikirjoituksen cd:n pahviseen kanteen. Kun en muutakaan sanottavaa keksinyt. Nuorempaan ikäluokkaan (eli omaani) lukeutunutta pianisti Lafayette Gilchristia oli helpompi lähestyä.
BLACK SAINT QUARTETIN setti nojautui levyyn Sacred Ground (2007), jolla taas oli juurensa Marco Williamsin mustan Amerikan historiaan porautuneessa dokumenttielokuvassa Banished. Murray jalosti siihen säveltämänsä soundtrackin hienoksi kononaisuudeksi. Lopputuloksen kruunasi Cassandra Wilson laulamalla pariin kappaleeseen Ishmael Reedin tekemät sanoitukset.
Sanomasta ei ollut epäselvyyttä. ”You can’t talk about America without talking about all-overshadowing racism”, Murray puuskahti haastatteluissaan. Se oli käynyt ilmiselväksi jokaiselle, joka oli nähnyt televisiosta Katrina-myrskyn jälkihoitoa Louisianassa. George W. Bushin hallinto oli jättänyt köyhät mustat tuhon keskelle oman onnensa nojaan.
Murray oli reagoinut kirjoittamalla kirpeän kappaleen ’Political Blues’, joka päätyi World Saxophone Quartetin levyn nimikkoraidaksi (2006). Saksofonistititaani jopa lauloi itse sen tökeröhköt säkeet ja riimit: ”I’m gonna take the iron bird and fly on off to another continent / I’m gonna climb the Great Wall of China and ask Chairman Mao exactly what he meant”.
Yllättävä rinnastus. Oli vierähtänyt kolmisenkymmentä vuotta siitä, kun Charlie Haden loihti laatujazzia suuren puhemiehen kunniaksi. Kiinan sijaan Murraykin oli muuttanut jo 1990-luvun puolella Eurooppaan, josta mustat taiteilijat ovat perinteisesti hakeneet henkistä turvapaikkaa amerikkalaiselta rasismilta.
”WE’RE STUCK WITH Bush, Cheney and Rice”, Murray valitteli vielä bluesissaan, että ”the Republican Party is not very nice”. Toiveet poliittisesta vastareaktiosta olivat sittemmin heränneet. Äänekosken yössä hän ilmaisi kappaleiden välissä myötätuntonsa Barack Obamalle kutsuen tätä Yhdysvaltain seuraavaksi presidentiksi.
En tainnut tosissani vielä uskoa voittoon, vaikka olin kulkenut kesätapahtumissa päälläni Obamaa tukeva t-paita iskulauseella ”Change We Can Believe In”. Ja Obamanhan me saimme, mutta muutoksen kanssa kävi niin ja näin. Yhdysvallat otti askeleen eteen – ja kaksi taakse.
Donald Trumpista kysyttäessä Murray siteerasi jossain haastattelussa yhtä sankareistaan, radikaalia runoilijaa Amiri Barakaa: ”You voted the motherfucker in – you deal with it.” Se vastaa ghettokielellä Virolaisen Jussin maksiimia: ”Kansanvalta on puhunut, pulinat pois.” Tai niin kuin Murray muotoili: ”Lay down, shut up and take the poison.”
MURRAY ON RISTINYT uuden kokoonpanonsa Aldous Huxleyn romaanin mukaan Brave New World Trioksi. Seriana Promethea ei kuitenkaan kulje dystooppisissa tunnelmissa, vaikka musiikki on syntynyt pandemian merkeissä. Asialla ovat ”jazz-during-COVID ambassadors”, kuten Murray kutsuu kokoonpanoaan levyn saateteksteissä.
Pianoton trio tarjoaa ilmavaa tilaa, jossa kolme instrumenttia liikkuu pakottoman vaivattomasti, ellei kekseliäästi ja paikoin leikkisästi. Sattumaa tai ei, touhua elävöittää sama velhokoulun rumpali Hamid Drake kuin kesällä 2008. Suomessakin on totuttu siihen, että kannattaa mennä kuuntelemaan joka bändiä, jossa hän on mukana.
Basisti Brad Jones on vieraampi, mutta tervetullut tuttavuus, joka näkyy soittaneen 1990-luvulta lähtien eturivin tekijöiden kanssa. Murray puolestaan on säveltänyt ehjän nipun originaaleja, joissa on sykettä ja riittävästi syvyyttä, väliin ripaus calypsoa ja caribiaa. Bassoklarinetilla vetäisty nimikappale soi kuin sielukas ’Acoustic Octfunk’ lähes 30 vuotta sitten.
JAZZISSA EI TUNNETA eläkeikää. Vakiotempuistaan huolimatta Murray on 67-vuotiaana tuoreen kuuloisessa vedossa. Ehkä silläkin on vaikutuksensa, että naiset (uudesta?) vaimosta ja tytärpuolesta häiden morsiusneitoon ja ysikymppiseen mammaan ovat tarjonneet innoitusta ja virikkeitä, kuten hän spiikkasi Zürichin Rote Fabrikin lavalta päivää ennen levytyssessiota:
”Tonight’s programme, you’ve noticed, it’s about women… It’s very important… ’cos we men can be such idiots… And I don’t know… maybe there’s got to be a change somewhere…”