Yhdessä – tillsammans

Yhteinen Nato-taival on päättänyt Suomen ja Ruotsin välillä vallinneen nokittelun ja kyttäilyn.

TUKHOLMAN GLOBEN, viralliselta nimeltään Avicii Arena, täyttyi lauantaina 2. huhtikuuta suureen hyväntekeväisyyskonserttiin. Ukrainan sodasta kärsiville kerättiin avustusta lipputuloilla ja kotisohvilta, joille lähes kolmituntinen gaala välitettiin usean tv-kanavan ja radion välityksellä.

Tapahtuman avasi Abban Björn Ulvaeus nimittämällä Vladimir Putinia paskiaiseksi (skitstövel). Yleisö tervehti luonnehdintaa välittömillä suosionosoituksilla. Illan mittaan talkoopohjalta esiintyivät Ruotsin rokki-, poppi- ja viihdemaailman huiput Eva Dahlgrenista alkaen.

Parin tunnin jälkeen lavalle kapusi Suomen entinen pääministeri Alexander Stubb, joka osasi ottaa yleisön muiden tähtien tapaan. Hän heitti ruotsalaisille myös haasteen. Suomessa kolme viikkoa aikaisemmin järjestetty tukikonsertti oli tuottanut 60 miljoonaa kruunua, joten tuplasti suuremman Ruotsin tulisi vähintään tuplata tuo potti.

Näin meillä on tavattu mennä naapurien kesken, maaotteluhengessä.

SUOMI JA RUOTSI ovat kirittäneet toisiaan pitkin talvea ja kevättä. Kierre alkoi presidentti Sauli Niinistön uudenvuoden puheesta, jossa tämä tulkitsi konfliktin Ukrainan rajoilla olevan syvenemisen partaalla. Venäjä oli vaatimuksillaan kyseenalaistanut myös Ruotsin ja Suomen suvereniteettia.

Niinistö lähetti erityisesti Moskovaan suunnattuja terveisiä: ”Suomen liikkumatilaan ja valinnanmahdollisuuksiin kuuluu myös liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä, jos niin itse päätämme”.

Niin sanotun Nato-option klassisessa muotoilussa ei ollut mitään uutta, mutta tällä kertaa sen alleviivaaminen herätti poikkeuksellista kansainvälistä huomiota. Ruotsissa tiedotusvälineet ja porvarillinen oppositio ylistivät Suomen rohkeaa presidenttiä.

Niinistön suoraan puheeseen verrattuna Ruotsin sosiaalidemokraatinen hallitus tuntui takertuvan menneeseen maailmaan, liittoutumattomuuden siunauksellisuuteen. Pääministeri Magdalena Andersson arvioi vielä maaliskuun alussa, että Ruotsin liittyminen Natoon horjuttaisi turvallisuustilannetta Euroopassa.

LÄNSINAAPURI EI ole kulkenut vain jälkijunassa. Helmikuun lopulla, vain kolme päivää Venäjän laajamittaisen hyökkäyksen jälkeen, Ruotsi ilmoitti toimittavansa Ukrainaan puolustustarvikkeita, muun muassa panssaritorjunta-aseita.

Turvallisuuspolitiikan vanhat totuudet olivat liikkeessä, sillä aseapu sotaisan konfliktin osapuolelle ei ole sopinut puolueettomuuspolitiikan perinteeseen. Edellisen kerran Ruotsi toimi vastaavalla tavalla talvisodassa 1939–1940.

Epäröivä Suomi seurasi perässä seuraavana päivänä vastoin Sanna Marinin hallituksen ohjelman nimenomaista kirjausta: ”Suomi ei vie puolustusmateriaalia sotaa käyviin tai ihmisoikeuksia polkeviin maihin.”

Sama paperi määritteli Suomen sotilasliittoon kuulumattomaksi maaksi, jossa kuitenkin ”ratkaisuja tarkastellaan aina reaaliajassa kansainvälisen turvallisuusympäristön muutokset huomioon ottaen”.

HALLITUSOHJELMAN muotoilu viittasi Suomen turvallisuuspolitiikan pragmaattiseen traditioon. Suurvallan rajanaapurissa valtiotaidon ensimmäisenä tehtävänä on ollut selvitä ja maksimoida liikkumavara ahtaissa raoissa, joihin historia pienen kansakunnan kulloinkin heittää.

Talvisodan jälkeen se vei Hitlerin Saksan rinnalle ja jatkosodan jälkeen YYA-sopimukseen Neuvostoliiton kanssa. Kumpaakaan kumppania ei valittu aatteellisesta rakkaudesta, vaan paremminkin pakon edessä. Puolueettomuus oli sitten kylmässä sodassa käyttökelpoinen keino ottaa etäisyyttä neuvostoblokkiin.

Ruotsi taas on entinen suurvalta, joka joutui luomaan nahkansa menetettyään valtakunnan itäisen osan Venäjälle Suomen sodassa 1808–1809. Pien-Ruotsi luopui haaveilemasta revanssista idässä. Korvikkeeksi se alisti vielä 1814 Norjan kanssaan personaaliunioniin, mutta sen jälkeen sotiminen sai riittää.

Kun Suomi joutui Krimin sodasta 1853–1856 lähtien aina osaksi Euroopan suursotia, Ruotsi onnistui väistämään niitä. Siinä auttoi liittoutumattomuus, joka juurtui vähitellen elimelliseksi osaksi maan identiteettiä.

KYLMÄN SODAN vuosikymmeninä Ruotsi perusteli liittoutumattomuuttaan niin sanotulla Suomi-argumentilla. Jos Ruotsi menisi Natoon, Neuvostoliitto saisi syyn tiukentaa otettaan Suomesta.

Ajatuskulku ei ollut perusteeton, vaikka siihen sisältyi myös moraaliposeerausta. Puolueettomuuden kulisseissa Ruotsi harjoitti pitkälle menevää sotilaallista yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa ja kuului salassa sen turvatakuiden piiriin. Neuvostoliitto oli tästä riittävän tietoinen.

Suomella sen sijaan ei ollut harhaluuloja siitä, että lännestä löytyisi hädän hetkellä kouriintuntuvaa apua. Oli pärjättävä omillaan, mieluummin politiikalla kuin puolustusvoimin. Tästä näkökulmasta kansallistuntoa sieppasi, kun Tukholman lehdissä irvailtiin suomalaisten nöyristelevän Neuvostoliiton edessä.

Samaa henkeä saattoi välillä häivähtää poliittisissa suhteissa. Presidentti Mauno Koivisto maksoi potut pottuina, kun ruotsalaiset etsivät suurella kohulla aluevesiltään vieraita sukellusveneitä. Kuulohavainnot osoittautuivat lopulta olleen lähtöisin ehkä silliparvista tai uivista minkeistä.

Toisaalta Ruotsin edustajat olivat usein Suomen tärkeimpiä puhemiehiä kansainvälisillä foorumeilla. Myös sellaisilla, joihin suomalaisilla ei ollut pääsyä tai halua osallistua. Ruotsalaiset silasivat Suomelle tietä muun muassa länsieurooppalaiseen talousintegraatioon, kun jotkut epäröivät Neuvostoliiton naapurin hyväksymistä Eftan piiriin.

Yhdistyneissä kansakunnissa Pohjoismaat pyrkivät esiintymään yhtenäisenä ryhmänä, mutta eivät aina onnistuneet välttämään keskinäistä kilpailua. Enimmäkseen jännitteet jäivät nokitteluksi ikään kuin perhepiirissä.

SUOMALAISTEN sotilaallinen suorituskyky on nauttinut arvostusta Pohjanlahden tuolla puolen, vaikka hakkapeliittojen mainetta ruokkisikin kotikutoinen romantiikka. Sotahistorian harrastajien lukunälkään käännetään kirjoja suomesta, koska Ruotsin omista taistelukenttien urotöistä on vierähtänyt vuosisatoja.

Puolustuslittoa maiden välille puuhattiin pian talvisodan jälkeen, mutta suurvaltojen paineessa siitä ei silloin tullut mitään – eikä myöhemminkään. Keskinäinen puolustusyhteistyö laajentui ja syveni kuitenkin 2010-luvulla samaa tahtia kuin Venäjä näytti ekspansiivista tahtoa.

Ruotsi oli kylmän sodan päätyttyä ehtinyt päästää alueellisen puolustuskykynsä rappiolle, siinä missä Suomi oli pitänyt kiinni laajasta reservistä ja sen aseistuksesta. Ruotsilla puolestaan oli puolustusteollista osaamista ja tuotantoa sekä vahvat ilmavoimat, ja se tarjosi Suomelle tärkeää strategista syvyyttä.

Naapurusten keskinäisriippuvuus korostui, ja tällä kertaa huomattavan tasavertaiselta pohjalta.

Turvallisuuden ankkuri sijaitsi kuitenkin kauempana lännessä. Kun Suomi päätti ilmavoimiensa uudesta hävittäjätyypistä, amerikkalainen vaihtoehto kiilasi ohi ruotsalaisen JAS Gripenin, kuten oli tehnyt jo 1990-luvun alussa.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan suomalaiset alkoivat nopeasti kääntyä Nato-jäsenyyden kannalle. Ruotsissa kasvoi paine: jos Suomi liittoutuu, kuinka Ruotsikaan voisi jäädä ulkopuolelle?

Perinteinen Suomi-argumentti pyörähti päälaelleen ja ajoi Ruotsia hakeutumaan kohti sotilaallista liittoutumista.

”EMME UNOHDA sitä koskaan!” Globenin illassa Alexander Stubb kiitti ruotsalaisia myötämielestä ja avustushalusta, jota suomalaiset saivat osakseen talvisodan vaikeina kuukausina.

Ja syystä, sillä Ruotsin tukitoimia on suotta väheksytty, ikään kuin sieltä ei olisi saatu kuin villasukkia. Kansan käsityksissä on elänyt katkera juonne, jonka mukaan Ruotsi petti talvisodassa ja vieläpä sabotoi Suomen neuvotteluasemia etsittäessä tietä rauhaan.

Vastaava legenda on kehittynyt Ruotsin käännöksestä kohti Euroopan yhteisöjen jäsenyyttä syksyllä 1990, kun se ei valottanut aikeitaan Suomen valtiojohdolle. Diplomaattista taitoa olisi osoittanut vähintään presidentti Koiviston informoiminen etukäteen. Kömmähdyksestä on maksettu kohtuuttoman suurta laskua maiden välisessä mentaalihistoriassa.

Suomalaisia on kalvanut epäilys, voiko Ruotsiin tiukan paikan tullen luottaa. Se koski pitkään myös sotilaallista liittoutumattomuutta. Entä jos ne yhtenä kauniina tai harmaana päivänä päättävät meistä mitään piittaamatta hakea Naton jäsenyyttä?

Yllätyksiä tulikin, kun maat alkoivat suunnata kohti sotilasliittoa, mutta ei puutteellisen yhteydenpidon vuoksi. Tällä kertaa Suomi istui ajurin paikalla. Hämmentyneet ruotsalaiset joutuivat tiennäyttäjästä reagoijan asemaan.

RUOTSISSA ON PERUSTELTU liittoutumista sillä, että Naton ulkopuolella se jäisi yksin haavoittuvaan asemaan, kun Suomikin hakeutuisi jäseneksi. Kuinka niin, joku voisi kysyä. Ruotsihan olisi päinvastoin joka puolelta Nato-maiden suojaama.

Suomalaiseen kansanhuumoriin sisältyy mielikuva ruotsalaisista hannuhanhista, jotka lymyilevät puskurimaan selän takana turvassa Venäjältä. Ruotsi ei ole koskaan ollut osa idän imperiumia tai sen etupiiriä. Raatteen tielle lähetettyä puna-armeijaakin käskytettiin tekemään kunniaa, kun kohtaisivat ruotsalaisia Torniojoen rajalla.

Vilkaisu karttaan auttaa laventamaan perspektiiviä. Strateginen painopiste on voimistunut eteläisellä Itämerellä, jossa sijaitsee Kaliningradin vahvasti varusteltu tukikohta. Sen kohdalla ei Venäjän ja Ruotsin välissä ole Suomi vaan Gotlanti, joka ehti muutaman vuoden olla sotilaallinen tyhjiö.

Jännitteiden lisäännyttyä Itämerellä Ruotsi on säikähtänyt, onko siitä tullut etulinjan maa. Suomalaiset ovat historiansa karaisemina ja armeijansa suojaamina suhtautuneet kehitykseen rauhallisemmin.

STRATEGISET SYYT eivät välttämättä yksin riitä selittämään Ruotsin nopeaa käännöstä. Maa kantaa myös vanhan suurvallan mentaalista perimää, jossa se on Pohjolan keskusvalta ja merkittävä tekijä vähintään Pohjois-Euroopassa, laajemminkin.

Tällaiseen omakuvaan sopi huonosti jäädä Europan murroksessa B-luokan valtioksi, ovien taakse niistä huoneista, joihin Suomellekin tulisi nyt pääsy. Olihan talous- ja rahaliitto EMUn kolmannen vaiheen ulkopuolelle jättäytyneiden ruotsalaisten ainakin alkuun kiusallista kysellä, mitä euroryhmän kokouksissa oli puhuttu.

EMUn tarjoamasta auvosta on sittemmin voinut olla monta mieltä, eikä Natostakaan voi olla varma. Ruotsille on joka tapauksessa ollut tärkeä korostaa, että luopuminen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta ei edellytä luopumista maan ulkopoliittisista tavoitteista.

Nato-Ruotsikin aikoo edistää maailmalla rauhaa, demokratiaa ja ihmisoikeuksia, kannattaa sopimuspohjaista kansainvälistä järjestelmää ja vastustaa ydinaseita, tai ainakin niiden leviämistä.

Pitkälle viedyistä kumppanuuksista ei sittenkään ole kovin pitkä askel Naton kollektiivisen turvan ja Yhdysvaltain ydinsateenvarjon alle.

On silti ymmärrettävää, että Ruotsissa tunnetaan luopumisen tuskaa, kun kahdensadan vuoden menestystarinasta irtauduttiin kahdessa kuukaudessa. Nopea tahti ei tarjonnut tilaa syvälliselle kansalaiskeskustelulle, jolla ruotsalaiset on tavattu sitouttaa suurten päätösten taakse. Puhumattakaan kansanäänestyksestä.

”KIITOS NATO-AVUSTA – isoveli Suomi!” Ruotsin iltapäivälehti Expressen otsikoi 12. toukokuuta pääkirjoituksensa selvällä suomen kielellä. Sen ohessa oli kuukauden takaa kuva, jossa maiden pääministerit kävelevät rinta rinnan ja hymyssä suin.

Sanna Marin oli mustassa nahkatakissaan saanut ruotsalaiset haukkomaan henkeä. Rohkeutta ja rokkia oli aivan eri tavalla kuin kollega Magdalena Anderssonin hillitymmässä tyylissä. Samaa saattoi sanoa Suomesta koko Nato-prosessin ajalta.

Viittaukset iso- ja pikkuveljen väliseen kilvoitteluun ovat jo pitkään kuulostaneet kliseiltä, varsinkin kun siskot ovat ottaneet paikkansa eturivistä.

Sauli Niinistö puolestaan käänsi vanhan propagandalauseen ylösalaisin tokaisemalla Suomen Nato-päätöksen jälkeen:”Ruotsin asia on meidän!”

Kuten se tunnemuistin mukaan on usein ollut esimerkiksi euroviisuissa. Toukokuun finaaleissa Ruotsin kappale sai Suomen ammattilaisraadilta jälleen täydet pisteet, mutta The Rasmuksen potti Tukholmasta oli pyöreä nolla. Yleisöraadit kulkivat sentään likipitäen samaa tahtia.

PAAVO LIPPONEN ohjeisti aikanaan, että ”Ruotsin vieressä on nukuttava kuin koira, toinen silmä auki”. Yhteisen Nato-prosessin jälkeen luulisi olevan turhaa ruokkia epäilyjä siitä, että naapuri olisi vetämässä kansainvälisissä asioissa välistä.

Tasavertaisten kumppanien kohtalonyhteys sai seremoniallisen sinetin, kun Suomen presidentti teki toukokuussa valtiovierailun Ruotsiin. Niinistön puhe valtiopäiville päättyi ylevään loppunousuun tiiviin kontaktin merkityksestä: ”Sen arvon ja mittaamattoman potentiaalin on kulunut kevät meille kaikille osoittanut.”

Keskinäisen kyttäilyn aika on ohi.

 

Suomen Kuvalehti 22/3.6.2022