“Sekunda-stasilainen tärkeässä työssään”

OLLI JALOSEN TUORETTA Stalker-vuosia lukee herpaantumattomalla kiinnostuksella, vaikka se ei saavuta tai tavoittele vastaavaa hulppeutta kuin Miehiä ja ihmisiä (2014) tai Poikakirja (2010). Ikätoverinsa ovat kommentoineet ihastuksissaan, kun tunnistavat kuvatun aikakauden elementtejä ja tunnelmaa.

Kyllä minäkin saan niistä kiinni, vaikka olen kymmenen vuotta nuorempaa kohorttia. Silti vierastan romaanin takakanteen vedettyä mainoslausetta, että se on ”lähihistoriamme henkisen ilmapiirin ruumiinavaus”. Kenen mielenmaisemaa tässä lopulta hahmotetaan?

Kirjassa ei käydä Aira Samulinin vetämillä Travolta-tunneilla Saturday Night Feverin hengessä, vaan katsomassa Andrei Tarkovskin Stalkeria. Johtavien kriitikoiden arvioiden perusteella se olikin paras Suomessa ensi-iltansa vuonna 1980 saaneista elokuvista.

Suomalaiset vaan kävivät katsomassa ihan jotain muuta, kuten suosituimpien elokuvien top ten todistaa:

1. Täältä tullaan, elämä!, 2. Tup-akka-lakko, 3. Kramer vastaan Kramer, 4. Sininen laguuni, 5. Milka, 6. Amerikan gigolo, 7. 10 – nainen kuin unelma, 8. The Shining – Hohto, 9. 1941 – Anteeksi, missä on Hollywood?, 10. Blues Brothers.

HELSINGIN SANOMIEN KRIITIKON mielestä ”Jalonen kirjoittaa kuin ironiaa ei olisi koskaan keksitty”. Voi olla, mutta minun silmääni Kekkoslovakiaamme siirretty Stasi-henkinen urkintaprojekti on ironisessa suhteessa DDR:ssä toteutettuun valvontaan.

Romaanin kertoja ei itsekään yhtään peittele, kuinka surkeaa ja satunnaista hänen sepustuksensa kohdehenkilöistä olivat. Historiantutkijana luen kuvauksesta myös ironisen heiton siitä, millaisten lähteiden pohjalta käsityksiä menneisyydestä pahimmillaan maalataan.

Neuvostoliitto oli suuri ja mahtava, ja Suomikin kitkutteli läpi kylmän sodan sen poliittisessa etupiirissä. Ero kansandemokratioiden järjestelmiin oli kuitenkin kategorinen, eikä sitä kannata käynnissä olevassa kansallisessa itsetutkiskelussa hämärtää.

KATSOIN KIRJAN INNOITTAMANA Tarkovskin Stalkerin. En välttämättä sisäistänyt elokuvan kaikkia filosofisia tasoja, mutta rujonkaunis kuvakieli keskellä ruosteista kiireettömyyttä teki vaikutuksen.

Eikä ole vaikea ymmärtää, että elokuvan tarjoilema dystopia ei ollut myöhäisbrežneviläisen kulttuuribyrokratian mieleen. Cannesin festivaaleilla palkittu ohjaustyö jäi Tarkovskin viimeiseksi Neuvostoliitossa.

Heräsi myös halu nähdä uudelleen saksalaisen menneisyydenhallinnan merkkiteos Muiden elämä (2006). Muistikuvani mukaan Florian Henckel von Donnersmarck löysi siinä poikkeuksellisen hienosyisen tavan käsittellä Stasin valvontaverkostoon osallistuneita ja joutuneita.

Paikka paikoin Jalonen saa omaan ”Stalkeriinsa” samankaltaista herkkyyttä. Romaanina se ehkä kuitenkin toimii paremmin hieman raasuisen yksilön kuin institutionalisoidun yhteiskunnan tasolla. Loppupuolella kirja avaa kuin raapaisten perspektiivin siihen, miten teknologia on muuttanut ihmisten valvonnan mekanismeja.

Tarvitaanko enää jalkaväkeä, kun kaikki tallentuu ja ihmiset tekevät sen sosiaalisessa mediassa itse?