OLIN PARIVUOTIAS, kun perheemme muutti vuonna 1967 Munkkivuoresta Laajasalon perukoille. Se oli silloin Helsingin periferiaa, minkä ymmärsin pikku hiljaa teini-iässä. Oppikoulun käynti Kulosaaressa toi pikkupoikaa jonkun verran esikaupungin metsiköistä ihmisten ilmoille, mutta todellinen stadi alkoi vasta Sörkan puolella.
Westön veljesten muistojen kirjaa Åren/Vuodet lukiessa mietiskelen, entä jos olisimmekin jääneet asumaan Munkkivuori–Munkkiniemi-akselille. Olen sopivasti kolme vuotta Kjelliä nuorempi ja Mårtenia vanhempi, joten nuoruusajassa jaettua kokemushistoriaa urheilusta musiikkiin löytyy molempien kanssa runsaasti.
Punkin ja muun 1970-luvun lopun uuden aallon herättämänä tosin hätkähdän, että Mårten tunnustaa hairahtuneensa hetkeksi Teddy-poikien piiriin, josta näkyy olevan yhä hiukan hämillään. Hetken kaduillakin leimahdellut vastakkainasettelu asettuu kuitenkin heti seuraavassa esseessä, jossa soimaan pannan Smithsiä ja Echo & the Bunnymania.
EIVÄT MEITÄ nuorisomuodit ja alakulttuurit erottaneet, vaikka Munkkiniemestä tultiin keskustaan ratikalla ja itäisestä Helsingistä lopulta metrolla. Samat unelmat suuresta maailmasta, Euroopasta ja interraileista läpäisivät sukupolvea kaupunginosista riippumatta.
Ruotsinkielisyydestä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Kirjassa mainitaan, että ”hurrina” oleminen väärään aikaan väärässä paikassa lisäsi väkivallan uhkaa, mutta kyllä se muistikuvissani leijui myös meidän supisuomenkielistenkin päällä.
Kulosaaren näkökulmasta en edes erityisemin hahmota kielellistä jakolinjaa. Suora vuorovaikutus vieressä olleen ruotsinkielisen koulun kanssa oli jotakuinkin olematonta, mutta iltojen bileissä väki sekoittui lopulta tuttavuuksien mukaan. Lieneekö saaren alkuasukkaidenkaan kesken ollut toisin.
INTOHIMO KIRJOIHIN saattoi syttyä yhtä hyvin Länsi- kuin Itä-Helsingissä, jos tarjolla vain oli sopivaa kipinää. Meillä lukemiseen johdatti tarmokas isosisko, kuten Leena on kustantajan muistelmissaan Kirjatytössä (2021) kuvannut. Mutta auki jää, mikä ajoi lahjakkaat Westön veljekset lopulta kirjoittamaan?
Selkeän eron tarjoaa ruotsalainen kulttuuripiiri ja kirjallisuus, josta Kjell kertoo ammentaneensa ajassa kiinni kuin toisesta henkisestä kotimaasta. Tuollaisia kuiluja ei kurota umpeen, vaikka myöhemmin siihen syntyisi motiivia ja harrastusta.
Kirjailijaidentiteetti on molemmilla vahva ja tihkuu teksteissä läpi muistista nousevien kuvien. Kjell olisi puolestani saanut raottaa vielä syvemmältä ilmeisen jännitteistä sijaansa suomenruotsalaisessa kentässä. Ja Mårten meidän pikkuveljien ikuista probleemaa, kun yritämme räpiköidä lentämään ihan omilla siivillä.