Pieleen meni, vai menikö sittenkään?

MAINETTAAN VARJELEVAT politiikan tutkijat tai kommentaattorit eivät mene ennustamaan puoli vuotta ennen eduskuntavaaleja, minkälainen hallitus maahan vaalien jälkeen muodostetaan. Kuten nettimedia MustReadin päätoimittaja, Turun yliopiston dosentti Erkka Railo torjui heinäkuun helteillä syytöksiä agendajournalismista, ”ylivoimaisesti noloin juttu tutkijalle tai toimittajalle olisi olla (julkisesti) väärässä”. (1)

Itselläni on mainetta sen verran niukasti eikä siitä vähästäkään juuri väliä, että antauduin tuollaiseen ajatuskokeeseen viime marraskuussa. Ja pieleenhän se meni, tietysti, sillä värkkäsin maahan Petteri Orpon johtamaa sinipunahallitusta.

Hallituspohjaa ei ollut edes erityisen vaikea hahmottaa ”sen jälkeen, kun Keskusta mielessäni ilmoittautui vapaaehtoisesti oppositioon eikä Perussuomalaisten kanssa löytynyt eduskunnasta tarvittavaa enemmistöä”. Siispä Kokoomuksen ja SDP:n varaan rakennettu runko ryyditettynä Vihreillä ja RKP:llä. (2)

Seuraavassa ei ole pitkä itseruoskinta väärässä olemisen häpeästä, sillä pystyn hyvin elämään sen kanssa. Käyn läpi dokumentoitavissa olevia kommenttejani ja kirjoituksiani prosessin varrelta lähinnä itselleni opiksi pohtien sitä, minkä oletusten varassa erehdyin päättelyssä harhapoluille. Vai erehdyinkö?

Lähtötilanne

MARRASKUUSSA 2022 Kokoomus paistatteli kannatusmittausten kärjessä ylhäisessä yksinäisyydessään. Sekä Taloustutkimus että Kantar Public tarjosivat sille noin 24 prosentin kannatusta, siinä missä SDP ja Perussuomalaiset kisasivat kaukana kakkospaikasta alle 20 prosentin luvuissa. (3)

Oletin Kokoomuksen säilyttävän ykköspaikan selvähköllä erolla, vaikka asetelma jonkin verran tasaantuisikin, kuten sillä on vaalien lähestyessä ollut tapana. SDP:n ja Perussuomalaisten keskinäisellä järjestyksellä ei olisi ratkaisevaa merkitystä, sillä suurin puolue pääsisi kosiskelemaan mieluisiaan kumppaneita.

Vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen olin pitänyt perusteltuna, että Keskusta meni suuresta tappiostaan (–18 paikkaa) huolimatta lähes 14 prosentin mandaatilla hallitukseen, kun tarjolla oli vieläpä vahvat asemat. (4) Toinen juttu on, että puolue hukkasi uskottavuuttaan kipuilemalla koko vaalikauden vastuunkantajan taakkaansa. Entisestään huvenneella kannatuksella se ei astuisi uudestaan samaan miinaan.

Vihreät olivat tavallaan vastaavassa tilanteessa kuin Keskusta neljä vuotta aikaisemmin. Kannatus oli laskussa, mutta toisaalta heille tärkeitä asioita oli pyrittävä edistämään hallituksesta käsin. Luontokadon ja ilmaston muutoksen pysäyttäminen ei antaisi odottaa, kääntyisikö suosiokäyrä oppositiossa kenties nousuun.

RKP:llä ei ollut nähdäkseni mitään vaikeuksia luiskahtaa mukaan sinipunaan, johon taas Vasemmistoliitolta tuntui portti sulkeutuvan. Kokoomukselle (ja vähän muillekin) oli jäänyt trauma Jyrki Kataisen sixpack-hallituksesta, eikä se pääministeripuolueena suostuisi tällä kertaa yrittämään yhtä leveää pohjaa.

Sinipunan rappio

OLEN VUOSIEN varrella kirjoittanut ”sinipunan rappiosta” useita kertoja (5) sillä taustaviestillä, että sen käyttökelpoisuudesta hallitusvaihtoehdoksi olisi syytä pitää huolta. Viime vuodenvaihteessa pidin huolestuttavana sitä, että Kokoomuksen ja SDP:n keskinäinen nokittelu ei edelleenkään jättänyt tilaa yhteistyönäkymille.

”Jos mennään erittäin repivällä asenteella vaaliyöhön asti ja sitten ruvetaan tekemään sinipunahallitusta, silloin on poliittisen järjestelmän kannalta ja kansalaisten silmissä aika raakaa, että ne, jotka olivat äsken suurimmat viholliset, ovatkin yht’äkkiä muka hyvää pataa.” (6)

Kevään edetessä suosittelin esiintymisiin edelleen malttia, sillä Kokoomus ja sosiaalidemokraatit saattoivat hyvinkin tarvita vielä toisiaan. ”Kansalaisia pitäisi henkisesti valmistaa siihen, että monipuoluedemokratiassa pitää olla valmiuksia yhteistyöhön. Arkisten, harmaiden kompromissien tekeminen on monipuoluedemokratian ydintä muttei tarjoa kovin raflaavaa kampanjointia.” (7)

Mutta edessä oli ennen muuta talousvaalit, ja joustamisen sijaan puolueet betonoituivat lähtökohtiinsa. Kokoomus pysyi velkapopulismillaan niskan päällä, eikä tinkinyt senttiäkään kuuden miljardin sopeutusvaatimuksesta. Sosiaalidemokraatteja hiillostettiin vaalikeskustelu toisensa jälkeen siitä, mistä he olisivat valmiit sopeuttamaan ja kuinka paljon.

”Siihen pitäisi antaa sellaisia vastauksia, jotka eivät kuulosta vain kiertelyltä. Puolueen uskottavuus on siinä…pitää herättää luottamusta sen vastauksen, mikä siihen annetaan”, olin arvioinut vuodenvaihteessa. (8) SDP:n vaihtoehto jäi kuitenkin äänestäjien silmissä liian epämääräiseksi – ihan riippumatta siitä, kumpi lopulta oli/on oikeassa. (9)

Hämäräksi jäi mielestäni myös, mikä oli perimmiltään puolueen vaalistrategia. Se havitteli toki tosissaan pääministerin asemaa, mutta vanhalla hallituspohjalla ei ollut edellytyksiä jatkaa. Jos tavoitteena oli sinipuna tai paremminkin punasini, niin sen eteen ei tietä tasoitettu.

Kuten ei tehnyt toinenkaan osapuoli, eikä media edes spekuloinut demarivetoisella vaihtoehdolla. ”Kovin vähän on kuulunut ääneen pohdiskelua siitä, voisiko Kokoomus lähteä Sanna Marinin II hallitukseen, jos SDP nousee suurimmaksi puolueeksi”, kirjoitin pari viikkoa ennen vaaleja.

Sinipuna- tai punasinirunko olisi edellyttänyt Kokoomukselta ja SDP:ltä kunniallista kompromissia, jonka tekemisestä ei vaalikamppailun kiihkeys tehnyt yhtään aikaisempaa helpompaa. ”Toistensa nöyryyttämiseen ei kummallakaan ole enää hallitusneuvotteluissa varaa.” (10)

Onko Perussuomalaisista kumppaniksi?

ARVIONI TULEVAN hallituksen pohjasta nojasi ratkaisevasti olettamukseen, että yhteistyölle Perussuomalaisten kanssa ei löytyisi eduskunnasta enemmistöä. Kokoomuksen kenttä oli tosin jo pitkään tihkunut kaipuuta oikeistohallitukseen, mutta en jaksanut uskoa sen kantavan tosipaikan koittaessa.

Petteri Orpo oli sentään ollut arvoeroihin vedoten heittämässä Perussuomalaisia ulos hallituksesta, kun halla-aholaiset kesällä 2017 kaappasivat puolueen. Riittikö oikeistolainen talouspolitiikka tekemään heistä nyt salonkikelpoisia? Ja eikö SDP sittenkin olisi luotettavampi kumppani reformien läpiviemiseen, vaikka sitten maltillisemmalta pragmaatiselta pohjalta?

Jos Kataisen hallituksen vaikeudet kummittelivat kokoomuslaisten mielessä, niin luulisi edellisen porvarihallituksenkin jättäneen jälkensä. Juha Sipilän ”kolme ässää” lähti kesällä 2015 liikkeelle sen verran räväkästi, että joutui työmarkkinoilla nopeasti hakauksiin, joista ei oikein päässyt koko kautenaan irti.

Ruotsin esimerkki ei sekään rohkaissut. Kokoomuksen kollegat vetivät siellä porvarillista vähemmistöhallitusta, joka nojasi ruotsidemokraattien tukeen. Nämä olivat talvella ehtineet jo pariin kertaan uhata hallituksen kaatamisella, ja sosiaalidemokraattien kannatus oli ampaissut gallupeissa korkeammalle kuin vuosikausiin.

Ja vaikka Kokoomus taipuisikin yhteistyöhön Perussuomalaisten kanssa, RKP:n oli erittäin vaikea mennä puhtaaseen oikeistohallitukseen. Ajatuspaja Magman teettämä mielipidetutkimus osoitti, että ruotsinkielisten keskuudessa Perussuomalaiset piti jumbosijaa kysyttäessä toivottavia hallituspuolueita. Vasemmistoliittokin oli yli kaksi kertaa suositumpi. (11)

Kaikki oli kuitenkin arvailujen varassa. Perussuomalaisilla oli saumaa jopa suurimmaksi puolueeksi, mutta oikeistohallituksen muodostamiseen pidin edellytyksiä parempina, mikäli Kokoomus säilyttäisi kannatusmittausten mukaisen piikkipaikkansa. ”Siihen voisivat sekä Petteri Orpo että Riikka Purra mennä kasvojaan menettämättä. Samoin Kristillisdemokraatit ja kenties jopa taipuisa RKP.” (12)

Vaalitulos

KUN MINULTA kysyttiin vaalipäivän aamuna veikkausta kolmen kärjestä, aavistin järjestyksen oikein, vaikka yhtä hyvin tiiviissä nipussa olisi voitu sijoittua toisinkin. (13) Kokoomuksen vajaan 21 prosentin kannatusta en pitänyt minään mahtisuorituksena, mutta kymmenen lisäpaikkaa oli kiistatta komea voitto. Samaa voi sanoa Perussuomalaisista: 20,1 prosenttia äänistä ja 46 kansanedustajaa.

Toisaalta äänestäjät eivät suinkaan antaneet yksiselitteistä tuomiota vanhalle hallituspohjalle. Marinin hallituksen puolueet saivat 49,6 prosenttia äänistä ja 100 paikkaa, kun Ahvenanmaan edustaja lasketaan mukaan. SDP:n tulos oli pääministeripuolueelle harvinaisen hyvä (19,9 %), sillä reilun parin prosentin kannatuksen nousu toi kolme lisäpaikkaa.

Tulosta voi verrata neljän vuoden takaiseen järistykseen, jolloin hallituskolmikko Keskusta, Kokoomus ja Siniset romahti eduskuntaenemmistöstä 31,7 prosentin ääniosuuteen ja 69 paikkaan.

Tutkimukset ovat ehtineet jo osoittaa todeksi sen välittömän näppituntuman, että sosiaalidemokraatit menestyivät paljolti rajut tappiot kokeneiden Vihreiden (–4,5 %) ja Vasemmistoliiton (–1,1 %) kustannuksella. (14) SDP oli ”kannibalisoinut” entiset punavihreät kumppaninsa, todettiin tulosten valjettua monella pettyneellä tai vahingoniloisella suulla.

Pidin tällaista paheksuntaa turhanaikaisena vikinänä. (15) Liikkuvassa tai taktisessa äänestämisessä ei ole mitään moraalisesti tuomittavaa. Puolueet eivät omista kenenkään ääntä, ja kansalaiset ovat kykeneviä harkitsemaan itse, miten ainokaisensa parhaiten käyttävät. Traditioilla on merkityksensä, mutta jokainen ääni on lopulta voitettava jokaisessa vaalissa aina uudestaan.

Sitä paitsi taktiseksi leimattu käytös osoittautui ”pysyväksi” ainakin ensimmäisissä vaalien jälkeisissä mielipidemittauksissa. Tulkitsin, että niiden perusteella ei ainakaan ollut otettu ”mitään katumuspilleriä siihen, että olisi palattu kannattamaan jotain toista puoluetta” kuin oli äänestetty. Kesän edetessä tehdyt gallupit vain vahvistivat tulkintaa. (16)

Marinin hallituspohjan jatkomahdollisuudet olivat menneet jo ennen vaaleja, kun Keskusta ilmoitti, että se ei siinä jatka. Punavihreiksi itsensä mieltävillä oli mielestäni mitä rationaalisin syy äänestää SDP:tä yrittäessään padota oikeistohallituksen muodostamista:

”Vasemmistoliitossa ja vihreissä olisi ehkä parempi mieli, jos ne olisivat pitäneet SDP:n heiltä nyt ’viekkaudella ryöväämät’ pari paikkaa tai prosenttiyksikön kannatusta. Vallan näkökulmasta puolueiden ahdinko olisi täsmälleen yhtä suuri. Ja mahdollisuudet punavihreän agendan ajamiseen heikommat kuin nyt toteutuneella vaalituloksella.” (17)

Hallituspohja

VAALITULOS EI määrännyt hallituspohjaa. Demokraattinen legitimiteetti ei olisi siitä kärsinyt karvan vertaa, vaikka Kokoomus olisi lähtenyt rakentamaan enemmistöä Perussuomalaisten sijaan niukasti kolmanneksi jääneen SDP:n kanssa. Maltillinen muutos sinipunaan olisi itse asiassa vastannut paremmin vaalin kokonaistulosta kuin täysheilahdus puhtaaseen oikeistokoalitioon.

Orpon hallituksen ajauduttua jo alkumetreillä vaikeuksiin on kovasti rummutettu, että vanhojen kaivelun ja julkisten kohujen tarkoitus on hallitus kaatamalla mitätöidä vaalitulos. Se on puoluepolitiikan propagandistista tulkintaa, sillä saman vaalituloksen pohjalta oli muodostettavissa toisenlaisiakin enemmistökoalitioita. Jos olisi vakavissaan haluttu ja valtiotaidolla kyetty.

”Demokratian näkökulmasta tällä hetkellä painavin tosiasia on se, että hallituspuolueet saivat huhtikuun vaaleissa yhteensä 1 529 748 ääntä”, Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja linjasi heinäkuun lopulla kriisien velloessa. (18) Samalla logiikalla Kokoomuksen, SDP:n, Vihreiden ja RKP:n koalitio olisi edustanut kansanvaltaa 1 613 420 äänen oikeutuksella.

”Nyt on kompromissien aika”, arvioin tuoreeltaan vaaliyönä, vaikka en pitänyt niiden tekemistä helppona. SDP näytti mielestäni edelleen turvallisemmalta kumppanilta Kokoomukselle kuin Perussuomalaiset. Perusoletukseni eivät olleet ratkaisevasti muuttuneet puolen vuoden aikana, vaikka vaalikamppailu olikin ollut sinipunan pohjustamisen näkökulmasta pettymys.

Vihreiden tyrmäävä seitsemän paikan tappio oli suurempi kuin oletin ja nosti hallitukseen osallistumisen kynnystä. Mutta uskoin heidän kapuavan sen ylitse, jos vaihtoehtona olisi ympäristöasioiden kannalta paljon kyseenalaisempi hallitusvariaatio, jossa arkkivastustaja Perussuomalaiset toimisi toisena pääpuolueena. (19)

Marinin valinnat

VÄLITTÖMÄSTI VAALIEN jälkeen sinipuna alkoi nopeasti pudota hallitusvaihtoehtojen kirjosta. Olin alun perin ajatellut, että Marinia olisi kansainvälisenä supertähtenä saattanut houkutella ulkomisterin tehtävät, jos Kokoomuksen kanssa löytyisi riittävä kumppanuus. Ilmeinen harhaluulo, sillä pääministerin paikan lipuessa ulottumattomiin hän ilmoitti luopuvansa SDP:n puheenjohtajuudesta syksyn puoluekokouksessa.

Kirvelevät kompromissit olisivat edellyttäneet vahvaa auktoriteettia, jossa puoluejohtajat vastaavat omistaan ja panevat itsensä peliin hallitusyhteistyön puolesta. Sen sijaan johtajuus tuli nyt SDP:ssä olemaan seuraavat kuukaudet auki. Marin veti toki puolueensa hallitustunnustelut, mutta väistyvänä hahmona eikä tulevan takaajana.

Vertasin Yleisradion aamuohjelmissa asetelmaa siihen, kuinka Juha Sipilä johti vuonna 2019 Keskustan puolesta vielä hallitusneuvottelut, mutta ei vastannut enää ministeriasemasta käsin puolueen hallitustyöskentelystä. Seuraukset eivät olleet niitä hedelmällisimpiä sen enempää Keskustan kuin hallituksenkaan kannalta. (20)

Henkilönä Marin on tulkittu mieluummin tulpaksi kuin kipinäksi Kokoomus-yhteistyölle. Helsingin Sanomien mukaan oppositio olikin ”reaalipoliittisesti tarkastellen” monen demarin mielestä sinipunaa houkuttelevampi vaihtoehto, ja samaa kuulin myös muilta tahoilta. Pidin tätä onnettomana ajatteluna:

”Että ’reaalipolitiikka’ on sitä, mitä hallitukseen meno tai oppositioon jääminen tekee ehkä mahdollisesti kenties kannatukselle, vaalitulokselle neljän (!) vuoden päästä. Eikä sitä, että nyt heti ja välittömästi yritetään vaikuttaa siihen, miten Suomea fiksataan.” (21)

Orpon ratkaisu

MUISTELIJAT JA historiankirjoitus tarkentavat myöhemmin, kuinka halukas, haluton tai sisäisesti jakautunut SDP oli hallitukseen menon suhteen. Kokoomuksen on sanottu neuvotelleen sen kanssa vaalien jälkeen ”vain muutaman kerran edes jotenkin vakavasti”, eli ei hallituksen muodostajakaan sieltä paljoa odottanut. Pohja yhteistyölle oli luomatta, ja ohjelmalliset näkemykset erosivat liikaa. (22)

Orpon oikeistohallituksen ajauduttua jo lähtökuopissaan kriiseihin levisi vähintään kyseenalainen tulkinta, jonka mukaan suuri syyllinen syntyneeseen ”kauhukabinettiin” oli oikeastaan Sanna Marin. SDP ei muka jättänyt Kokoomukselle vaihtoehtoja, vaan työnsi puolueen Perussuomalaisten syliin. (23)

Miksei, jos lähtökohdaksi otetaan ennen vaaleja ääneen esitetty asenne, että yhteistyön edellytyksenä Marinin ja SDP:n täytyisi nöyrtyä Kokoomuksen talousvaatimusten edessä. (24) Sellaista oli turha odottaa. Ja kun Orpo sai Perussuomalaisilta talouden ja työmarkkinoiden osalta mitä tavoitteli, ei käden tarjoaminen vasemmalle maksanut vaivaa.

Oikeistohallitus syntyi, koska Kokoomus halusi sen syntyvän. Puolue otti samalla vahvan otteen Suomen kansainvälisistä suhteista, EU-politiikkaa johtavan pääministerin lisäksi ulko- ja puolustusministerin postit. Perussuomalaiset puolestaan nousi paaria-asemasta toisen johtavan puolueen prestiisiin vahtimaan paitsi valtionvaroja myös maahanmuuttoa oikeus- ja sisäministeriöstä käsin.

RKP:n dilemma

ENNEN VAALEJA sen enempää kuin niiden jälkeenkään ei ollut epäselvää, että paikka sinipunahallituksessa oli RKP:lle mieluisin vaihtoehto. Se lähti kuitenkin neuvottelemaan Perussuomalaiset sisältävästä oikeistohallituksesta joutuen samalla yllättävän epäkiitolliseen kuninkaantekijän asemaan. (25) Eduskunnan enemmistö tälle koalitiolle oli ruotsalaisista kiinni.

Pienelle puolueelle siunaantunutta valtaa venytettiin julkisuudessa mielestäni liiallisuuksiin asti. Se oli kuitenkin luonteeltaan negatiivista. RKP saattoi estää oikeistokonservatiivisen hallituksen syntymisen, mikäli Keskusta ei kääntäisi kelkkaansa ja astuisi sen tilalle, mutta puolueen voima ei riittänyt luomaan edellytyksiä sinipunaiselle vaihtoehdolle.

Anna-Maja Henriksson oli vaalitaistoissa luvannut näppärän epämääräisesti, että RKP ei mene hallitukseen, joka tekee perussuomalaista politiikkaa. Itse hallitusneuvotteluissa linjaus oli maalaamassa ruotsalaiset hankalasti nurkkaan. Perussuomalaiset teki voimansa tunnossa selväksi, että se ei antaisi vierastamansa marginaalipuolueen vesittää tavoitteitaan maahanmuuttokysymyksissä.

Pidin oikeistohallitukseen menemistä RKP:lle suurena riskinä, joka repisi puoluetta aatteellisesti ja maantieteellisesti mutta myös sukupuolen ja sukupolvien mukaan. Taloutta painottavien miesten vastapainona liberaalisiiven naisille ja nuorille löytyi erityisesti etelässä punavihreitä vaihtoehtoja, jotka arvostivat Suomen kaksikielisyyttä ja jopa toimivat myös toisella kotimaisella.

Pienikin pettyneiden määrä saattoi tuottaa RKP:lle tulevissa vaaleissa tuhoja. Edustus Euroopan parlamentissa oli aina liipasimella, samoin kansanedustajan paikka Varsinais-Suomen vaalipiirissä. Ja kuinka hallitukseen meno Perussuomalaisten kanssa vaikuttaisi jo valmiiksi jakautuneessa Helsingissä, jonka Eva Biaudet oli puolueessa sen ratkaisun näkyvin kriitikko. (26)

Uhkakuvien vakavuus jäi arvioni mukaan riippumaan hallituksen toimintakyvystä. RKP:tä oli kannatellut vaaleista toiseen ahkerasti äänestävä ja lojaali kannattajakunta, joka alkujärkytyksen jälkeen voisi tottua tähänkin konstellaatioon. Puolueelle kävisi kuitenkin raskaaksi, mikäli arvokysymykset ja maailmankuvalliset ristiriidat jatkaisivat jäytämistään uuden hallituksen sisällä. (27)

Riskit realisoituvat

PETTERI ORPON neljän puolueen oikeistohallitus nimitettiin juhannusviikolla noin kaksi ja puoli kuukautta kestäneiden tunnustelujen ja neuvottelujen jälkeen. Pääministeri in spe oli perustellut pitkää prosessia jankkaamalla luottamuksen rakentamisesta. Kun erimielisyydet soviteltaisiin ohjelmaa työstettäessä, voisi hallitus kohdata eteen tulevat haasteet yhtenäisenä ja vahvana.

Suhtauduin sinänsä ymmärretävään vakuutteluun skeptisesti. Merkit viittasivat paremminkin siihen, että koalition sisäinen luottamus oli heiveröistä. Erot arvoissa, asenteissa ja suhtautumistavoissa eivät olleet kadonneet puolueiden väliltä minnekään ja nousisivat esiin, kun agendalle nousisi väistämättä asioita, joihin mikään hallitusohjelma ei voinut tarjota ennakolta vastauksia. (28)

Odotin vaikeuksien puskevan pintaan vasta sen myötä, kun leikkaukset ja sopeutuspäätökset herättäisivät kansalaisissa ja työmarkkinoilla reaktioita. Euroopan unionin piiristä taas saattaisi hyvinkin tulla hallitusta jakavia avauksia. Ylpeiliväthän Kokoomus ja RKP EU-myönteisyydellään siinä missä Perussuomalaiset ja Kristillisdemokraatit profiloituivat Brysseliin päin kriittisesti.

Hallitusratkaisuun leivotut riskit realisoituivat kuitenkin nopeammin kuin osasin aavistaa ja sen sisältä käsin. Elinkeinoministeri Vilhelm Junnilan yhteydet äärioikeistoon ja senhenkiset vitsailut herättivät median penkomaan ja asiantuntijat sekä kansalaiset arvioimaan, millaisiin näkemyksiin Perussuomalaisten identiteetti ja käytinvoima nojasivat.

En ollut varsinaisesti yllättynyt siitä, mitä paljastui, vaikka yksityiskohdat olivat uusia ja hätkähdyttäviä. Tällainen vaara-asetelma oli sisäänrakennettu hallituspuolueiden välille, totesin tuoreeltaan Junnilan tapauksesta. Mielestäni oli kyse syvemmästä asiasta kuin yksittäisestä ministeristä, sillä Perussuomalaisissa oli kaksi ulottuvuutta.

Oikeistokonservatiivinen puoli oli valmis panemaan taloutta kurilla kuntoon ja tuilla eläjiä kepillä töihin. Puolueen kansallispopulismi taas kattoi maahanmuuttoa, identiteettipolitiikkaa ja kulttuurisotia. Kokoomus halusi yhteistyöhön talouden merkeissä, mutta joutui nielemään myös jälkimmäisen osan perussuomalaisuutta, jonka oli vuonna 2017 todennut yhteistyön esteeksi.

Hallituspuolueita yhdisti Orpon mukaan yhteinen missio julkisen talouden tervehdyttämisestä, mutta voitiinko sen alle haudata kaikki muu, kysyin haastatteluissa. Politiikassa tulee myös kysymyksiä, joissa Kokoomuksen perinteinen arvopohja ja perussuomalaisuus eivät sovi yhteen. ”Siinä on pysyvä jännite, ja veikkaisin että tulee törmäyksiä jatkossakin.” (29)

Eksistentiaalinen kriisi

KAUAN EI TARVINNUT odottaa. Myrskyn silmä siirtyi pian Perussuomalaisten puheenjohtajaan Riikka Purraan ja tämän vanhoihin rasistissävyisiin kirjoituksiin. Osansa sai eduskunnan puhemieheksi valittu Jussi Halla-aho ja sitten eronneen Junnilan tilalle ministeriksi nostettu Wille Rydman. Puolueen keskeisten vaikuttajien jono luupin alle näytti ja näyttää yhä loputtomalta.

Perussuomalaisten oli käsitykseni mukaan vaikea tuomita asenteita, joilla se oli kannatuksensa hankkinut. Paineen alla ei sopinut näyttää heikolta ja pakittaa. Puolue leimasi esiin tulleet paljastukset ajojahdiksi, mutta sillä ei pesty itse näkemyksiä. Vaikka Orpo yritti suojella hallitustaan, pidin epätodennäköisenä, että koalitio voisi pidemmän päälle kestää kasassa. Viimeistään syksy toisi eteen vaikeita asioita. (30)

Vaan selvittäisiinkö sinnekään asti? RKP:tä koetteli, kun Purran anteeksipyyntö jäi puolinaiseksi ja Rydman reagoi uhmakkaasti mitään pahoittelematta. Ruotsalaiset pesivät kasvojaan epäämällä eduskunnassa luottamuksensa Junnilalta, mutta rohkeus ei riittänyt pakottamaan parlamenttia koolle kesken istuntotauon ja Purraa vastaavaan äänestykseen, kuten oppositio vaati.

RKP tyytyi kerta toisensa jälkeen olemaan vain erittäin huolissaan hallituksen toimintakyvystä. Ongelma sysättiin pääministerin huoleksi, jonka tuli käydä vakavia keskusteluja hallituspuoleiden kanssa.

Minun silmääni pelissä alkoi olla neuvottomalta näyttävän puolueen uskottavuus. Kysehän ei ollut enää hallituksessa toimimisen pelisäännöistä, vaan ministereiden ja puolueiden perusarvoista. Vaikka vaikea RKP:tä oli mennä neuvomaankaan, sillä se oli vakavan paikan edessä: ”ollako vai ei”. (31)

Olin vaalien alla kiinnittänyt huomiota eriytyvään äänestyskäyttäytymiseen sukupuolten välillä. Ahkerasti osallistuvat ja asenteiltaan miehiä suvaitsevammat naiset olivat nousemassa yhä ratkaisevampaan osaan. (32) Se näkyi elokuun alussa myös kannatusmittauksessa, jonka mukaan Kokoomus ja Perussuomalaiset olivat rasismikohujen myötä menettänyt erityisesti naisten tukea.

RKP:nkin kannatus alkoi rumasti kolmosella, vaikka pienpuolueen kannatusprosentin kymmenyksistä ei kannatakaan vetää yhden gallupin pohjalta suuria johtopäätöksiä. Niin tai näin, hallituspuolueiden kannatus oli pudonnut 47 prosenttiin. SDP oli noussut kärkipaikalle kolmen prosenttiyksikön erolla, vaikka olikin pitänyt suhteellisen matalaa profiilia.

Pidin taktiikkaa viisaana. ”Kun hallitus kiehuu tavallaan omassa liemessään, niin jos oppositio ruokkisi sitä kovasti, siitä tulisi äkkiä hallituksen ja opposition välinen kiista. Nyt se oli ollut enemmän media–perussuomalaiset/hallitus-akselilla.” (33)

Skenaariot eteenpäin

PUHEMIES Jussi Halla-ahon päätös olla kutsumatta istuntotauolla olevaa eduskuntaa kesällä koolle lykkäsi päätöksiä Orpon hallituksen kohtalosta syksyyn. Odotettavissa on luottamuslauseäänestyksiä, sekä koko konklaavia koskien että luultavasti myös yksittäisten ministereiden osalta. Mihin ne johtavat?

Hallitus voi hyvinkin kaatua, jolloin eteen avautuu kaksi hankalasti kuljettavaa tietä. Uuden enemmistökoalition kokoaminen edellyttäisi Kokoomuksen ”nöyrtymistä” tinkimään unelmiensa hallitusohjelmasta sosiaalidemokraattien näkemysten suuntaan. Vähemmistöhallituksen mahdollisuuksiin viedä sopeutustoimia lävitse en pidemmän päälle usko.

Eduskunnan hajottamiseen on korkea kynnys, varsinkin kun edessä on muutenkin vaaliruuhkaa. Mahdotonta ei sekään ole umpisolmun avaamiseksi, vaikka siihen ei ole uuden perustuslain aikana ajauduttu. Kerta se on ensimmäinenkin. Eri asia on, johtaisiko ennenaikaiset vaalit poliittisten voimasuhteiden muutokseen, kuinka paljon ja mihin suuntaan.

Urho Kekkonen hajotti 1970-luvun alussa eduskunnan neutralisoidakseen SMP:n ”jytkyn”, mutta puolueiden kannatus pysyi suurin piirtein ennallaan. Nykytilanteessa uudet vaalit voisi auttaa hallitusneuvotteluihin puhtaammalta pöydältä. Itse kukin olisi ehkä oppinut jotain aikaisemmasta, ja SDP:lläkin olisi valittuna uusi puoluejohto.

Orpon hallitus voi toisaalta selvitä luottamuslauseäänestyksistä, kuten enemmistöhallituksilla on perinteisesti tapana. Jos se kykenee elämään sisäisten arvopohjaisten ristiriitojensa kanssa, kritiikki ja kiinnostus kääntyvät asiakysymyskiin: Onko kovaotteinen hallitusohjelma ylipäätään toteutettavissa ja millaisin tuloksin, kestävätkö edes omat sen takana?

Kovin monen en ole kuullut ennustavan, että Orpo I istuisi läpi koko nelivuotisen vaalikauden. Viimetalvisesta kokemuksesta viisastuneena pidättäydyn tällä kertaa pohtimasta julki, mitä skenaarioista itse pidän todennäköisimpänä. Tuleva kun tarjoaa aina yllätyksiä, ja politiikkahan tunnetusti on mahdollisuuksien taidetta.

Viitteet