YLEISEN VALTIO-OPIN professori Jussi Teljo oli kova lukija ja dekkarimies. Tiedettä ei tainnut enää 1950-luvun puolella paljonkaan syntyä, mutta yliopistohommien sivussa hän ehti hyvin konsultoimaan uutta salapoliisiromaanien sarjaa, jonka WSOY lanseerasi kesällä 1953.

Pesti ei kestänyt pitkään, sillä kustantaja pisti SaPo-sarjaan ”sellaisia kirjoja, joita minä en laisinkaan hyväksynyt”, Teljo muisteli myöhemmin. Joka toinen nimeke oli Agatha Christietä, kun professori olisi selvästi halunnut mukaan enemmän kovempaa kamaa.

Ennen kaikkea Dashiel Hammettia, jonka Maltan haukka luiskahtikin Tammen kilpailevan Lepakko-sarjan ensimmäiseksi kirjaksi (1955). Sarjasta ei kasvanut SaPojen haastajaa, vaikka perään julkaistiin muun muassa Eric Ambleria, Dorothy L. Sayersia ja Patricia Highsmithia.

Lepakot jäivät kymmeneen kirjaan, kun SaPoja ilmestyi yli 450, viimeinen vuonna 2012. Ja sinne päätyivät myös Hammettit, kun ne viimein 1970-luvulla käännettiin suomeksi, Maltan haukkakin uudelleen.

”PEIJAKKAAN JÄÄRÄPÄINEN letukka”, Hammettin sankari Sam Spade manasi 50-luvun puolivälissä naisasiakastaan, hemaisevaa punapäätä. Voi olla, että suomi ei ollut tuolloin vielä valmis kovin kovaksi keitetylle dekkarikielelle, mutta on ilmaisuissa oma ajan viehätyksensä.

Rinnalle tosin kaipaa kodin käsikirjastoon alkukielistä teosta, tai edes Kalevi Nyytäjän 70-luvun versiota. Vaan kunnia myös Jouko Linturille, joka muotoili pari sivua myöhemmin tällaisen helmen Spaden vastarepliikiksi pikkurikolliselle:

”Hampaat heltiävät helposti suusta, kun tuollaisia puhuu.”