ISÄT JA POJAT ovat kirjallisuuden harrastajille tuttuja vähintään Ivan Turgenevin klassikon nimestä. Sitä vasten on oikein sopivaa lukea irlantilaisen Colm Tóibínin kokoelma Äitejä ja poikia (suom. Kaijamari Sivill).

Pentujaan raivokkaasti suojelevia ja puolustavia emoja? Tuota noin, vai toisinpäin. Ensimmäisen novellin alussa rikoksissa kunnostautunut Järkimies ajattelee omaa maamoaan:

”Oli kuin ympäröivä ilma, jalkakäytävä ja tiilet talojen seinissäkin aistisivat vaaran ja väistyisivät hänen tieltään. Vaalea tukka oli sekaisin, kotitohvelit lonksuivat kun hän laahusti kapakkaan. […] Ei äidin tarvinnut uhkailla sen paremmin kaduilla kuin pubissakaan, kaikkialla tiedettiin, kenen äiti hän oli, ja uskottiin, että hän oli poikansa silmäterä.”

Pelättiin kostoa, vaikka juovuspäissään julki pälpättävä äiti oli gangsteripojalle lähinnä turvallisuusriski.

Että tällaisia perheidyllejä on tarjolla. Muutama novelli myöhemmin muistutetaan, että äiti se on katolisella pedofiilipapillakin.

ALKOHOLI ON usein kuvioissa mukana irlantilaisuuden syväkerroksia kaiveltaessa, miksei myös musiikki. Mutta maistuu kelvoton viini Espanjassakin perheenäidille, jonka elämä kaukaisen ja karun kylän eristyksissä on urautunut tarkoituksettomaan tyhjäkäyntiin.

Yllättävä maiseman ja aikakauden hyppäys Tóibínilta, mutta tyyli pitää. Tulkintoja ei kuorita tarinoinnilla puhki. Pidätellään tapahtumia ja tunnelmaa, jossa lukija saa itse navigoida.

Kirjan päättävä kertomus Pyreneiltä lähenee pienoisromaanin mittaa ja on lopulta yhtä hyytävä kuin otsikkonsa, ’Pitkä talvi’.