Voitonpäivän varjolla ei voi väistää historian taakkaa

”MUTTA EI SE OLLUT Danzigin kaupungin ensimmäinen palo. Vähäpommerilaiset, brandenburgilaiset, saksanritarit, puolalaiset, ruotsalaiset ja vielä kerran ruotsalaiset, ranskalaiset, preussilaiset ja venäläiset ja myös saksilaiset olivat jo aiemmin halunneet tehdä historiaa ja pitäneet kaupunkia polttamisen arvoisena aina parinkymmenen vuoden välein…”

Günter Grassin Peltirummun hurjimpia kohtauksia – niin romaanissa kuin elokuvassa – on Danzigin valtaus kevättalvella 1945. Peltirumpali Oskarin perhe piileskeli muutaman naapurin kanssa Matzerathin siirtomaatavarakaupan kellarissa, johon puna-armeijan sotilaat laskeutuivat aseet tanassa vapauttamaan kaupunkilaisia.

Kauppias Matzerath oli ollut natsipuolueen jäsen ja palvelija. ”Empien ja hämmentyneenä kuin lapsi, joka ei tiedä, uskoako yhä joulupukkiin,” hän tempoi nyt henkseleitään epäillen ensi kertaa, ettei lopullista voittoa tulisikaan. Sotilaiden saapuessa piti äkkiä piilottaa myös kauluskäänteestä irrotettu puolueen rintamerkki – mutta mihin?

Matzerath työnsi hätäpäissään kovan onnen merkin lopulta suuhunsa, mutta piikikäs pastilli takertui kurkkuun, ”naama muuttui punaiseksi ja silmät pullistuivat päästä, hän yski, itki, nauroi eikä noiden yhtaikaisten tunteiden kourissa enää pystynyt pitämään käsiään ylhäällä”. Yksi vapauttajista lopetti kärsimykset ampumalla lonkalta koko lippaan tyhjäksi, ennen kuin Matzerath ehti tukehtua.

Grassin sanoin ”nieli puolueen ja kuoli”.

KUOLONNÄYTELMÄN rinnalla kellarissa tapahtui muutakin, joka on jäänyt vähemmälle huomiolle. Sotilaat kiinnostuivat heti Greffin leskestä, joka ”kirkui alkuun yllättyneenä mutta sopeutui sitten nopeasti jo melkein unohtamaansa asentoon” ja ”makasi yhä hiljaisempana kolmen vuorottelevan miehen alla”.

Jostain syystä sotilaat – tai paremminkin Grass – säästivät paljon viehättävämmän parikymppisen Marian, joka istui vapisten pikkuinen Kurt sylissään. Oskar sai näin kokea, minkä oli kirjoista (Rasputinista) lukenut, että venäläiset rakastavat lapsia. Nämäkin ”hyväilivät vain pikku Kurtia, sanoivat pojalle dadadaa ja taputtivat myös Mariaa poskelle”.

Ennen Matzerathin murhaa tunnelma kellarissa ehti Oskarin mukaan olla melkein rauhaisan kotoinen. Naisten käsityskyky osoittautui hämmästyttävän nopeaksi: ”Maria oppi jo muutaman sanan venäjää, ei enää vapissut vaan jopa nauroi, ja olisi voinut soittaa huuliharppuaan, jos turpahöylä olisi ollut käden ulottuvilla”.

Siis samaan aikaan kun naapurin naista raiskattiin.

GRASSIN MAKAABERIIN kuvaukseen sisältyy uhrin syyllistämistä ja asetelman pehmentämistä, vaikka ottaisikin huomioon, että se kerrotaan kaikkea ymmärtämättömän lapsen näkökulmasta. Se on samaa juurta ja aikakautta kuin Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954), jossa Vanhala käy asemasodan juoksuhaudassa vuoropuhelua neuvostopropagandan kanssa:

”Suomen työläissotilaat! Te saatte vuodattaa vertanne sillä aikaa kun saksalaiset raiskaavat vaimojanne ja sisarianne.

– Niin ja nuorempien äidetkin saa suureen tarpeeseensa, khihihi.”

Raiskaus- ja murhakohtauksen päätteeksi Greffin leski ”retkotti paljaana ja levällään margariinilaatikoitten välissä”. Muutama sivu myöhemmin ”hänellä oli asunto täynnä venäläisiä, jotka kuuluivat laulavan”.

Sopeutumista romaani taustoittaa Greffiskän homssuisuudella ja avioliitolla, jossa nuoriso-ohjaajamies ”rakasti poikia enemmän kuin saattoi pelkästään laulamalla ilmaista”. Rouva käytti sitten omiin tarpeisiinsa Oskariakin, joka kitukasvuisuudestaan huolimatta tunsi kaikki teini-iän tuskat. Herra Greff puolestaan meni hirteen, kun siveyspoliisi kiinnostui hänen harrastuksistaan.

MAAGISTA REALISMIA, satiirista huumoria vai nykynäkökulmasta vain poliittisesti epäkorrektia? Vuonna 1959 julkaistu Peltirumpu viittaa joka tapauksessa siihen, mistä sodan jälkeen paljolti vaiettiin julkisuudessa: puna-armeijan myös siviiliväestöön kohdistuneisiin julmuuksiin vapauttamillaan ja miehittämillään alueilla.

Seksuaalisen väkivallan teeman löi läpi kansainvälisesti laajaan tietoisuuteen oikeastaan vasta Antony Beevorin Berliini 1945 (2002), jonka arvostelin Helsingin Sanomiin jo ennen sen suomennosta. Minun makuuni kirjan tehot eivät olisi siitä kärsineet, vaikka raiskauksilla ja ryöstöillä olisi mässäilty vähän vähemmän.

Historiantutkijoille teos ei välttämättä tarjonnut uutisia. Itse asia tunnettiin jo kylmän sodan vuosikymmeniltä, ja sen jälkeen puhututti Norman Naimarkin erinomainen The Russians in Germany (1995). Se käsitteli myös raiskausteemaa analyyttisen viileästi mutta mitään kaunistelematta tavalla, jossa tapahtunut sai syvän historiallisen merkityksen.

Siihen vain oli liberaaleimpienkin venäläisten kollegojen vaikea yhtyä. Muistan tuon ajan historiakonferensseista, kuinka kielitaitoinen ja lukenut monien läntisten tahojen yhteistyökumppani saattoi ottaa oma-aloitteisesti tuohtuneena esiin, että Naimark yksinkertaisesti ja loukkaavasti meni liian pitkälle.

UKRAINAN SOTA muine hirveyksineen on nostanut seksuaalisen väkivallan jälleen sotarikosten polttopisteeseen. Sen sijaan että yrittäisi tulla toimeen menneisyyden kipukohtien kanssa, Vladimir Putin on valinnut vain kasvattaa Venäjän jo valmiiksi raskasta historian taakkaa.

Voitonpäivästä on tullut historiapolitiikan irvikuva, joka tänä vuonna saa entistäkin synkemmän muodon ja sisällön. Tai niin kuin 20 vuotta sitten päätin arvioni Beevorin kirjasta:

”Neuvostoliitto ei jättänyt perinnöksi monta positiivista elementtiä, joiden varaan uusi Venäjä voisi rakentaa kansallista identiteettiä.

Suuri isänmaallinen sota on ollut harvoja poikkeuksia ja toukokuun voitonpäivä kasvavan juhlinnan kohde. Ei ihme, että venäläisille on ollut ylipääsemättömän vaikeaa hyväksyä häpeätahroja puna-armeijan kilpeen.

Natsi-Saksan murskaaminen on maailmanhistoriallinen uroteko venäläisiltä sekä muilta koettelemusten keskellä sitkeiksi osoittautuneilta ”neuvostokansoilta”. Siitä huolimatta heidän on opittava elämään myös sen jäljen kanssa, joka syntyi sankarisotilaiden tunkeutuessa Saksan sydämeen.

On surullista, että venäläisten omat toimet varjostavat heidän uusimman historiansa ylpeintä hetkeä.”

 

Demokraatti.fi 9.5.2022