KEVÄÄN 1970 eduskuntavaaleissa Kokoomus nousi Suomen suurimmaksi porvaripuolueeksi. Parhaimmillaan sen johto oli 5,5 prosenttiyksikköä vuonna 1987, mutta sinipunakokeilujen jälkeen Keskusta nappasi kärkiaseman takaisin niin 1991, 2003 kuin 2015 (eroa 5,5, 6,1 ja 2,9 %).

Porvarienemmistöisessä Suomessa ei ole ollut suosittua hallita punikkien kanssa, mutta kehnosti kävi Juha Sipilän porvarihallituksellekin. Keskusta koki 2019 murskatappion (–7,3 %), ja Timo Soinilta meni alta koko perussuomalaisten puolue sinisine jatkeineen. Kokoomus selvisi pienemmin vaurioin (–1,2 %).

SYKSYLLÄ 2021 Kokoomuksen ja Keskustan ero kannatusmittauksissa oli venähtänyt  8–9 prosenttiyksikköön edellisen hyväksi. Epäilin silloin jossakin kommentaarissa, voiko Keskusta enää nousta porvarillisen Suomen ajuriksi, edes opposition kautta.

Ja kannattaako hegemonin asemaa edes havitella. Sen sijaan monipuoluejärjestelmässämme olisi sekä oikeisto- että vasemmistovetoiselle enemmistökoalitiolle käyttöä uskottavasta ja luotettavasta keskikentän pelaajasta.

ALHAISEN äänestysprosentin kuntavaalit 2021 ja aluevaalit 2022 (ilman Helsinkiä) osoittivat, että Keskusta (14,9 ja 19,2 %) on yhä varteenotettava maakunnallinen poliittinen voima. Siltä pohjalta on kuitenkin entistä vaikeampi ponnistaa porvarillisen Suomen valtakunnalliseksi johtotähdeksi.

Viimeisimmissä gallupeissa takamatkaa Kokoomukseen on jo häkellyttävät 13–14 prosenttiyksikköä. Samanaikaisesti Perussuomalaiset ovat muuttaneet porvarien paritanssin kolmiodraamaksi.