MIELIKUVA MIEHISESTÄ Ernest Hemingwaystä on, että hän metsästi suurriistaa Afrikan savanneilla, milloin ei nostellut miekkakaloja Karibialla. Tai raportoinut mitään pelkäämättä Euroopan sotien etulinjasta.

Minulle rakkain Hemingway kuitenkin luuhasi 1920-luvun Pariisissa ja kirjoitti vasemman rannan kapakoissa stoorejaan. Lyijykynä ja muistikirja muodostivat aikansa läppärin, latten sijaan maitokahvi tunnettiin nimellä café au lait tai café crème, ja tunnetaan kai vieläkin.

Tilanteen ja tarpeen mukaan juomaksi vaihtui kylmä olut tai karahvi viiniä, naukku Martiniquen rommia ellei peräti viski. Näin Hemingway kertoo postuumisti julkaistussa muistelussaan Nuoruuteni Pariisi (A Moveable Feast, 1964), joka repussa sukupolvellinen suomalaisiakin suuntasi interraileille.

Selvä cityhipsteri siis, noin nykykielellä. Vai ”cafécowboy utan egentligt intresse för det franska”, kuten Nils Erik Forsgård siteeraa mainiossa Hemingway-kirjassaan (Söderströms/Atlantis 2011) brittikirjailija Harold Actonin luonnehdintaa 1940-luvulta.

MAINE TUO MYÖS murhetta. ”Uuden koulukunnan synnyksi” otsikoidussa muistelmavälähdyksessä Hemingway kuvaa aamupäivää kantapaikassaan La Closerie des Lilasissa, kun (Jouko Linturin suomentamana)

”työ sujui niin hyvin, että maiseman sai loihdituksi silmiensä eteen, että siihen saattoi kävellä havumetsän läpi ja tulla aukiolle ja kiivetä ylemmäs ja nähdä kukkulat, jotka kohoilivat lahdeksi suipentuneen järven taustalla”.

Kunnes onni kääntyi ja autuuden rikkoi joku vähemmän toivottu tuttu, joka istahti viereiseen pöytään ja halusi keskustella. ”Painu helvettiin aukomasta jätkänkitaasi”, kirjailija murjaisi vastaan. ”Sinunlaisellasi keljulla on paljon muitakin paikkoja, minne mennä. Minkä tähden sinun täytyy tulla sontimaan siistiä kahvilaa?”

Hemingway jatkoi työskentelyään, vaikka toisen merkillinen jaarittelu ”kuulosti yhtä viihdyttävältä kuin lankun rääkkääntyminen sahan terässä”. Kunnes sulki lehtiön ja kehotti: ”Kuulehan, ellet osaa kirjoittaa, mikset opettele arvostelemaan?”

Kaveri oli kohta jo kriitikkoa päästä jalkoihin, opettamassa Ernestiäkin, joka tarjosi tälle ryypyn. Mutta varmisti vielä: ”Muistat kai pysyä poissa täältä silloin kun teen töitä?”

A MOVEABLE FEASTISTA julkaistiin muutama vuosi sitten uusi (alkuperäisempi) editio, joka sisälsi edellä kerrottuun kohtaamiseen vaihtoehtoisen lopun. Siinä Hemingway pohdiskeli, että ennemmin tai myöhemmin hän joutuisi lyömään tällaisia tunkeilijoita, mutta ei tohtisi tehdä sitä kantakuppilassaan, josta toisaalta ei raskinut luopua.

”Closerie de Lilas was such a fine place to write and so convenient that it was worth the risk of being bothered. You ought to feel clean after you worked instead of dirtied though. Sure. And you ought not to have to be ruthless. Sure. But all that really mattered was that you go good the next day.”

Näin Hemingway siis ajasta, jolloin hän oli omien sanojensa mukaan hyvin köyhä ja hyvin onnellinen. Moinen hipsterielämä ei Pariisissa enää luonnistu. Ei ainakaan La Closerie des Lilasissa, jossa Filet de boeuf Hemingwayn listahinta on tällä hetkellä 52 euroa.