LA FENICESTÄ se kaikki alkoi.

Donna Leonin komisario Guido Brunetti astui dekkarikirjallisuuteen 1990-luvun alussa (Kuolema oopperassa, suom. Titia Schuurman), kun Herbert von Karajania muistuttava kapellimestari hörppää syanidilla terästettyä kahvia Venetsian kuuluisassa oopperatalossa La Traviatan väliajalla.

Brunetti on nelikymppinen perheenisä, tukevasti naimisissa Paolan kanssa, joka opettaa yliopistolla englantilaista kirjallisuutta Henry Jamesin voimalla. Violettan roolia laulava Flavia Petrelli taas on aikansa kenties lahjakkain Verdi-sopraano – ja yksi potentiaalisista murhaajista muiden joukossa.

Paremmin La Petrelliin tutustutaan viidennessä Brunetti-dekkarissa Kuolema tulvan aikaan (suom. Kristiina Rikman), jossa häntä tituleerataan heti kirjan ensi rivillä Milanon La Scalan hallitsevaksi diivaksi. Ja ura jatkaa kirimistä oopperalavojen kansainväliseksi supertähdeksi.

MUTTA MUTTA. ”Hänhän laulaa vain Verdiä ja Puccinia”, tulvakirjan konna kommentoi Flaviaa lausuen nimet niin kuin nunna ääntää sanat ”seksi” ja ”intohimo”. Pahiksen omaan makuun on enemmän Händel, joka soi cembalon säestyksellä.

Niin kuin myös barokkioopperaa suosivan ja sponsoroivan Donna Leonin itsensä.

Kun Petrelli teki vuonna 2015 paluun Brunetti-sarjan numeroon 24 (Tuntematon ihailija, suom. Markku Päkkilä), kirjailija piikitteli toistuvasti Toscaa. Ei kummoinen ooppera, Flavia tuumii, ja Guidostakin olisi mukava kuulla tämän laulavan jotain muuta, jotain… ”Kunniallisempaa?” Paola ehdottaa.

Toscan tarinaa luonnehditaan niin romanttiseksi hölynpölyksi, että se ylittää parodian rajat. Tai kuten Brunetti kuvaa oopperan juonta kollegalleen: ”seksin kiristämistä, kidutusta, murha, vilppi ja petos, jotka kaikki yhdessä johtivat ja huipentuivat itsemurhaan”.

Oopperadiletanttina kehtaan olla libretosta toista mieltä, vaikka Puccinin puolesta tuskin tarvitsee pahastua. Välistä toki ihmettelen, kuinka helposti ja nopeasti Tosca saa raavaanoloisen Scarpian hengiltä heppoisella hedelmäveritsellä.

VENETSIA ON erottamattomasti Leonin dekkareiden pääosassa. Enemmän moraalisesti kuin esteettisesti rappeutuva kaupunki, jolla on takanaan suuri menneisyys koko Euroopan huvielämän keskuksena.

Kirjoissa surraan sen muuttumista vähitellen Adrianmeren Disneylandiksi. Venetsialaiset ovat myyneet isänperintönsä ja millä hinnalla, kuin Raamatun Esau esikoisoikeutensa hernekeitosta.

Tuo kurtisaaninmenneisyys herää kesäkuukausiksi säihkymään ”niin kauan kuin turistit maksoivat ja kaunista säätä riitti, mutta talvella siitä tuli väsynyt vanha eukko, joka meni mielellään varhain maata ja jätti autiot katunsa kissojen ja muistojen valtaan”.

Toisaalta juuri matkailusesongin ulkopuolella Venetsia on Brunettista kauneimmillaan. Samoin Joseph Brodskysta, joka talvilomillaan yhdysvaltalaisista yliopistoista palasi kaupunkiin aina uudelleen ja kirjoitti siitä elegisen kirjasen Veden peili (suom. Marja Alopaeus).

Miksi menet sinne sellaiseen vuodenaikaan, kustantamon väki kyselee Nobel-luokan runoilijalta New Yorkissa. Brodsky käy mielessään läpi unohtumattomia tuntemuksiaan ja mielleyhtymiään, mutta päätyy kiteyttämään seuralaistensa elähtäneiden kasvojen edessä:

”No jaa, se muistuttaa Greta Garboa uimassa.”