TELEVISION kesäuusinnoista osui silmään pätkä mainiosta sarjasta Suomi on ruotsalainen (2013). Sen ensimmäisessä osassa ruotsalaisena asiantuntijana käytetty historian professori Dick Harrison tekee heti aluksi reippaan yleistyksen:

”Olen tarkkaillut ihmisiä, jotka ovat yhdessä urheilukilpailuissa. Ellei Ruotsi osallistu kilpailuun, mutta Suomi on mukana, ruotsalaiset kannustavat aina Suomea. On selvää, että he kannattavat Suomea, elleivät itse osallistu. Näin ei tapahdu Suomessa koskaan. Ikinä ei näe suomalaista kannustamassa Ruotsia, vaikkei Suomi itse ole mukana.”

Oma mutu-tuntutumani kertoo muuta. Ruotsi on ”rakas vihollinen” tai paremminkin ”rakas vastustaja”, kun maat ovat samoissa kilpailuissa – oli kyse sitten yleisurheilumaaottelusta, jääkiekosta tai eurovision laulukilpailuista. Mutta jos Suomi ei ole kisassa mukana, aika usein ja vilpittömästi heijataan Ruotsia ja muita pohjoismaita.

JALKAPALLON MM-kisat käyvät hyvin koepallosta. Suomi ei ole vielä koskaan yltänyt lopputurnaukseen, toisin kuin kaikki skandinaavit ja kerran Islantikin. Siinä on oma traumansa, mutta toisaalta nämä naapurit todistavat, että kyllä palloa osataan potkia täällä pohjan perukoilla ja futiksessakin voidaan pärjätä.

Suomalaisilla lienee kullakin omat ykkössuosikkinsa, useimmiten joku jalkapallon suurmaa kaukaa Argentiinasta ja Brasiliasta tutumpiin eurooppalaisiin, Englannista Italiaan, joka ei ole edes lopputurnauksessa mukana. Mutta niiden ohella sydän sykkii tietyllä ylpeydellä Ruotsille ja tällä kertaa erityisesti Norjan viikingeille.

Vähän kuin olisimme niiden välityksellä itsekin mukana. Maailmallahan esiinnymme mielellämme osana Pohjolaa, joka on kansainvälisesti arvostettu maabrändi. Sen vaalimisessa ei suomalaisilla ole mitään muuta kuin voitettavaa.