Ohto Manninen: Suomi, Neuvostoliitto ja kylmä sota. Docendo, 2026. (284 s.)

SOTAHISTORIAN emeritusprofessori Ohto Manninen ehti työskennellä Neuvostoliiton arkistoissa, silloin kun se vielä oli mahdollista. Hän on ollut toimittamassa sieltä kaivetuista aineistoista dokumenttikokoelmia, joista on tutkijoille pysyvää hyötyä.

Mannisen uuden kirjan takakannessa mainostetaankin sen perustuvan ”poikkeuksellisen runsaaseen alkuperäiseen, venäjänkieliseen arkistomateriaaliin”. Otsikoksi on pantu mahtipontisesti Suomi, Neuvostoliitto ja kylmä sota, kanteen Urho Kekkonen ja Nikita Hruštšov.

Synteesin aika siis?

MITÄ VIELÄ. Kansien väliin on koottu sekalainen joukko kirjoituksia, joista ei muodostu kokonaiskuvaa. Anekdoottihistorialta puuttuvat kontekstit, eikä Manninen yritä keskustella aikaisempien tulkintojen tai tutkijoiden kanssa.

Syntyy vaikutelma vanhoista teksteistä, joita ei ole viitsitty päivittää tai edes toimittaa. Samat virkkeet, pahimmillaan kokonaiset kappaleet saattavat toistua, jokunen jopa kolmeen kertaan.

Painopiste on enimmäkseen puolustuksessa ja sotilasasioissa, jonkin verran tiedustelussa. Politiikan kiemuroihin ei paljon puututa, kun jutuissa sukkuloidaan sotavuosista kohti kylmän sodan jälkeistä aikaa.

ALUN TOISTASATAA sivua kysymys on Suomesta Neuvostoliiton varjossa. Moskovan arkistojen tarjoamia tietoja sodanjälkeiseen tilanteeseen on sulatettu tutkimukseen jo yli 30 vuotta, eikä Manninen tuo tuloksiin erityistä lisävaloa.

Esimerkiksi ”kaappauskeväästä” 1948 kerrataan perinteiset huhupuheet ja vastatoimet, mutta turhaan saa odottaa tulkintaa siitä, oliko tosi kyseessä tai mihin kommunistien hanke kaatui. Lähdeviitteiden puuttuessa ei lukija voi itsekään punnita tarinoiden todistusvoimaa.

Tuoreempaa on puolustusvoimien valmiuden nostaminen yöpakkasten aikaan joulukuussa 1958. Työttömyystyömailta oltiin kuulemma tuomassa ”rumaa väkeä Helsinkiin” ja ”maaseudulta 5 000 kovanaamaista kommunistia”. Mutta mielenosoituspäivän suurimmaksi järjestyshäiriöksi jäivät liikenneruuhkat Erottajalla.

Kirjan arkistolöytöihin lukeutuu metsäkaartilaisten kiitossähke itselleen Stalinille Suomen vapauttamisesta fasistien ikeestä. Hauskin anekdootti on kuitenkin peräisin Helsingin kaduilta, jossa SKDL muodostui vääräleukojen mukaan sanoista ”Suomen kansan dorka loppu”.

YLI PUOLET kirjasta kulkee kaukana Suomesta kylmän sodan yleisissä kriiseissä, Korean sodan rintamalinjoista neuvostolaivaston sotaharjoituksen peruuntumiseen Bermudan saarilla. Unkarin kansannousua 1956 kukistetaan kortteli korttelilta.

Kiinnostavimmilta tuntuvat katsaukset siihen, miten Neuvostoliitossa kehittyi suhtautuminen Molotovin–Ribbentropin paktin pahamaineiseen lisäpöytäkirjaan tai toisaalta puolalaisten upseerien massamurhiin Katynissa.

Nyky-Venäjän historiapolitiikkaa seuratessa voi vain kaiholla muistella Mihail Gorbatšovin glasnostia, jolloin naapurissa lopulta voitti rohkeus avata menneisyytensä syntejä. Aito demokratia ja kansainvälinen yhteisymmärrys edellyttävät historian kohtaamista avoimin mielin.

Stalinin rehabilitoinnista kirjoittaessaan Manninen viittaa lyhyesti Putinin–Medvedevin hallituskauteen, jolloin ”voitto Saksasta ja Neuvostoliiton suurvalta-asema on saavuttamassa Stalinin aikaisen merkityksensä”. Totta, mutta aiheesta olisi ollut enemmänkin ammennettavaa.

Julkaistu Helsingin Sanomissa 8.7.2026